Nimien asu

Tässä kä­si­tel­lään se­kä suo­ma­lais­ten et­tä vie­rai­den nimien asua. Asuun kuu­luu sekä oikein­kir­joi­tus että ni­men valinta eri vaihto­ehdoista, kuten ”Viro vai Eesti?” Varsinkin vie­rai­siin nimiin liittyy myös taivutusongelmia ja tavutus­ongelmia eli eri riveille jakamisen ongel­mia, mutta niitä käsi­tel­lään muissa luvuissa.

Yritys- ja tuotenimet yms.

Yrityksen käytännön noudattaminen

Yrityksen tai tuotteen nimi tai niihin rinnastettava erisnimi kannattaa yleensä kirjoittaa siinä asussa, jota yritys itse käyttää. Tämä merkitsee, että nimen asu voi poiketa kielen yleisistä säännöistä.

Perusteena tälle on, että nimi on yrityksen tai muun tahon valitsema ja usein olennainen osa sen yritys- tai tuotekuvaa, imagoa. Nimen valitsemiseen sisältyy oikeus tehdä kummallisiakin valintoja. Nimessä voidaan käyttää kuvitteellisia tai väärin kirjoitettuja sanoja ja vanhoja kirjoitusasuja – tai muuten erikoisia kirjoitusasuja.

Yrityksen käytännöllä tarkoitetaan tässä sitä asua, jota se käyttää tekstissä. Joskus logossa (eli nimen erityisessä ulkoasussa, jota käytetään tunnuskuvan tavoin) on toisenlainen kirjoitus­asu.

Yhtyeiden ja artistien nimet on luonnollista rinnastaa yritysten nimiin. Niissä esiintyy monen­laisia erikoisuuksia, joilla nimen­omaan tavoitellaan huomiota ja erottuvuutta. Kieli­toimiston ohje­pankin sivu Alku­kirjain: taiteilija­nimet ja yhtyeiden nimet esittää taiteilijan tai yhtyeen oman kirjoitus­tavan noudattamisen ensimmäisenä vaihto­ehtona.

Sama koskee muun muassa järjestettyjen tapahtumien nimiä.

Nimen kirjoitusasun korjaaminen

Jotkin yritykset suosivat ja jopa vaativat kirjoitusasujensa säilyttämistä kaikissa suhteissa sellaisenaan. Ellei kirjoittajalla ole velvollisuutta noudattaa sellaista linjaa, on suositeltavaa tehdä nimien kirjoitusasuun seuraavat korjaukset, joilla nimi sovitetaan käytettäväksi tekstissä:

• Kokonaan versaaleilla kirjoitettu sanana luettava nimi korjataan niin, että vain en­sim­mäi­nen kirjain on versaalilla. Tämän perusteluna on, että kokonaan versaalilla kirjoittaminen on lähinnä tyyliseikka tai korostusta. Sen sijaan alku­kirjain­lyhenne, joka luetaan kirjaimittain, säilytetään versaali­asuisena.
  Kone [yrityksen itsensä käyttämä asu: KONE]

  Abreu [artistin itsensä käyttämä asu: ABREU]

  SOK [luetaan: äs oo koo]
• Kokonaan gemenalla kirjoitettu nimi korjataan niin, että ensimmäinen kirjain on versaalilla. Perusteluna on, että jos sanassa on pelkkää gemenaa, se ei hahmotu erisnimeksi.
  William [rap-artisti, joka itse käyttää nimiasua william]
  Airberlin [yrityksen itsensä käyttämä asu oli airberlin]
• Nimen lopussa olevat huutomerkit, kysymysmerkit, pisteet ja muut väli­merkit pois­te­taan. Perusteluna on, että sellaiset erikoisuudet häiritsevät virkkeiden hah­mot­tu­mis­ta ja tekisivät nimien taivuttamisen kummalliseksi. Kohdassa Huutomerkki nimen osana on tarkempia perusteluja.
  Yahoo [yrityksen itsensä käyttämä asu: Yahoo!]
• pysty lainausmerkki ("), pysty heittomerkki (') ja akuutti (') kor­va­taan muilla merkeillä silloin, kun niitä on ilmeisesti teknisistä syistä, huoli­mat­to­muu­des­ta tms. syystä käytetty oikeanlaisten lainausmerkkien, heittomerkkien tai ajatus­viivo­jen korvikkeina.
  McDonald’s [yrityksen omissa teksteissä usein McDonald's]

Kielenhuollon kanta yritysnimiin

Suomen kielen lautakunta antoi vuonna 2000 suo­si­tuk­sen yritysnimien kirjoitus­asus­ta. Suositusta on kuvailtu esimerkkejä esittäen Kielikellon 2/2001 artikkelissa Yritysnimien oikeinkirjoitus. Suosituksen sisältö on seuraava (esitystapa muutettu tässä havainnollisuuden vuok­si luetelmia käyttäväksi):

Yleisohjeiden vastaisia käytänteitä yritysnimissä ovat muun muassa

• yhdysmerkin ja genetiivin käytön välttäminen myös suomenkielisissä nimissä
• nimen alkuosan taivuttamatta jättäminen tai sijamuotojen liittäminen suoraan nimen perusmuotoon
• nimen kirjoittaminen pienellä alkukirjaimella tai kokonaan isoin kirjaimin
• isojen kirjainten käyttö keskellä nimeä
• välimerkkien lisääminen nimen loppuun,
• web-osoitteiden muotoisten nimien muodostaminen
• numeroiden ja kirjaimien koodinomainen yhdistäminen
• erikielisten ilmausten sekoittaminen keskenään
• fuusiossa yhdistyneiden yritysten nimien kirjoittaminen yhdeksi merkkijonoksi.

Julkisessa viestinnässä yritysnimien kirjoittamiseen voi soveltaa seuraavaa:

• Suorasanaisessa tekstissä yritysten nimiin sovelletaan yleisohjeiden mukaisia kirjoitustapoja.
• Nimissä käytetään isoa alkukirjainta vain nimen ja mahdollisesti siihen liit­ty­vän toisen erisnimiosan alussa.
• Huutomerkit ja muut tarpeettomat välimerkit poistetaan.
• Nimiä taivutetaan normaalien kielenkäyttösääntöjen mukaisesti.
• Iso kirjain nimen keskellä vaihdetaan pieneksi, jos kyseessä on yhdyssanan tyyppinen ilmaus, muussa tapauksessa osat erotetaan välilyönnillä ja tar­vit­taes­sa lisätään yhdysmerkki.

Suositusta voi soveltaa myös muihin vastaaviin tapauksiin, esimerkiksi tuote­ni­miin.

Niinpä esimerkiksi orkesterista, joka käyttää nimeä ”Avanti!”, kirjoitetaan kuten huuto­merk­kiä ei olisi: ”Avantin esitys oli mielenkiintoinen.”

Kielitoimistossa kouluttajana työskentelevä Riitta Hyvärinen on esittänyt seuraavat esimerkit, joissa yritysnimiä oikeakielistetään melko rajustikin:

Huolitellussa tekstissä SanomaWSOY on Sanoma-WSOY, Nordea Pankki on Nordea-pankki, if… on If, mäkiKuisman ViiniMyymälä on Mäki-Kuisman viinimyymälä ja Sokos Tampere on Tampereen Sokos.

Journalisti-lehti 7/2007, s. 14.

Pitkälle menevä nimien asujen korjaaminen ei kuitenkaan ole yleistynyt. Se herättäisi paitsi närkästystä yrityksissä myös hämmennystä lukijoissa. Olisi outoa, jos esimerkiksi kirjan tekstissä puhuttaisiin yrityksestä erilaista nimiasua käyttäen kuin yrityksen omissa esitteissä ja tuotteissa, mainoksissa ym. sekä useimmissa muissa lähteissä – koska korjailu ei ole yleistynyt.

Lautakunnan ohje koskee ensisijaisesti suomenkielisiksi katsottavia nimiä, toissijaisesti muitakin suo­ma­lais­ten yritysten nimiä. Jos nimi kokonaisuutena on selvästi vierasta kieltä, vaikka se ehkä sisältää osanaan suo­men­kie­li­sen erisnimen, on johdonmukaista noudattaa kyseisen kielen käytäntöä, esi­mer­kik­si ”Sa­no­ma Magazines”, vaikka noudatettaisiinkin lautakunnan korjailuohjetta. Rajatapauksia tietysti on.

Epäselvää on, miten laajaksi ohjeen ala on tulkittava. Lautakunta itse mainitsee, että sitä voidaan soveltaa myös tuotemerkkeihin. Mutta koskeeko se myös täysin vieraskielisiä nimiä? Pitäisikö ohjetta soveltaa myös esi­mer­kik­si nimiin YouTube ja LinkedIn? Veikko Suvanto lienee oikeassa kommentoidessaan suo­si­tus­ta seuraavasti (translat-listalla 2.11.2010):

– – suosituksessa on ymmärtääkseni kyse suomalaisista yrityksistä ja tuotenimistä, joille on väännetty englanninkielinen tai ainakin sellaiselta näyttävä nimi ja päätetty vielä varmemmaksi vakuudeksi heittää isoja kirjaimia ja välimerkkejä vähän minne sattuu. Tällaisissa tapauksissa suositus on toki ymmärrettävä, mutta ”YouTube” on kuitenkin vieraskielinen erisnimi ja sellaisena siihen tulee nähdäkseni soveltaa sa­maa sääntöä kuin muihinkin vieraskielisiin erisnimiin – – eli kir­joit­taa ne suo­men­kie­li­ses­sä tekstissä alkuperäisessä asussa.

Hän mainitsee myös, että vieraskieliset henkilönnimet, kuten Jake LaMotta, Leonardo Di­Cap­rio, Anthony LaPaglia, Mervyn LeRoy, kirjoitetaan alkukielen mukaisesti. Vaikuttaakin luon­nol­li­sel­ta, että vieraita nimiä käsitellään jotenkin yhdenmukaisesti, olivatpa ne yri­tys­ni­miä, tuotenimiä, henkilönnimiä, paikannimiä vai jotain muuta.

Kuitenkin Kielikellon 1/2021 kirjoituksessa Lääkeyhtiöt Astra Zeneca ja Biontech ohjataan kirjoittamaan muun muassa otsikon nimet toisin kuin yritysten käytännössä (AstraZeneca, BioNTech). Tosin se käyttää vain ilmauksia ”voidaan kirjoittaa” ja ”on paras kirjoittaa”. Taustalla saattaa olla se, että Ruotsissa kielen­huolto suosittaa asua Astra Zeneca, vaikka yhtiö on Ruotsissa rekisteröity nimellä AstraZeneca.

Kielikellon 2/2016 artikkelissa TV-ohjelmien nimet sanotaan, että suomen kielen lauta­kun­nan suositusta yritys­nimien oikein­kirjoituksesta voi soveltaa myös televisio-ohjelmien nimiin. Se mainitsee esimerkkeinä, että nimet Soppa365, KulttuuriCocktail ja Vino Show voi kirjoittaa Soppa 365, Kulttuuricocktail ja Vinoshow.

Ovatko nimet pyhiä?

Erisnimet pyritään yleensä kirjoittamaan mah­dol­li­sim­man oikeassa muodossa, sellaisina kuin ne ovat vakiintuneet ja ehkä jopa virallisesti re­kis­te­röi­ty. Tätä usein erityisesti suositellaan, sil­loin­kin, kun kirjoitusasu rikkoo kielen yleisiä sääntöjä. On edelleen syytä kirjoittaa ”Hufvud­stads­bladet”, koska lehti on säilyttänyt tällaisen nimen, vaikka kirjoitusasu ”hufvud” muuten on korvattu asulla ”huvud”.

Usein nimelle on vakiintunut tai erikseen vahvistettu kirjoitusasu. Vieraiden nimien osalta tämä tarkoittaa yleensä alkukielen mukaista asua. Poikkeuksena on joukko nimiä, joista on vanhastaan käytetty alkukielisestä poikkeavaa suomenkielistä asua, esim. ”Tukholma”​ (ruot­sik­si Stockholm) ja ”Ludvig XIV” (ranskaksi Louis XIV).

Nimet kannattaa kirjoittaa oikein, koska pienetkin virheet saattavat aiheuttaa suurta är­ty­mys­tä. Erityisesti tämä koskee ihmisten nimiä, mutta myös mm. laitosten, yritysten, tavara­merk­kien ja paikkojen nimiä. Vielä nykyaikanakin elää vahvana ajatus, että nimi on paljon enemmän kuin vain sovinnainen tapa viitata johonkin. Jos kirjoituksen koetaan louk­kaa­van nimeä, vaikkapa vain kirjoitusvirheellä, sen saatetaan kokea loukkaavan nimen kan­ta­jaa. Toisaalta aina ei suinkaan ole selvää, mitä nimen asuista on pidettävä oikeana.

Usein henkilönnimen kirjoitusasu on tarkoituksellisesti valittu poikkeavaksi, jotta ihminen tai sukuhaara erottuisi muista, joiden nimi lausutaan samalla tavoin. Niinpä käytetään asua ”Wirtanen” tai ”Anderson” (eikä ”Andersson”) tai ”Browne” (eikä ”Brown”).​ Kun ky­sees­sä on asianomaisen virallinen nimi, on tietysti syytä noudattaa sen mukaista kirjoitus­asua.

Nimillä myös tehdään politiikkaa sanan laajassa merkityksessä. Ihminen saattaa ottaa uuden nimen merkiksi kääntymyksestään tai elämäntilanteensa muutoksesta. Valtioiden ja paikkojen nimiä on muuteltu, jotta annettaisiin viesti tilanteen muuttumisesta. Usein tämä on merkinnyt sitä, että siirtomaa-ajasta muistuttavaksi koettu nimi on korvattu toisella.

Nimiä todellisuudessa pidetään monella tavoin pyhinä. Tämä asenne esiintyy nykyisin yleensä verhoutuneena erilaisiin järkiperusteisiin tai muodollisiin perusteisiin, kuten jonkin asun virallisuuteen. Kirjoittajan kannattaa ottaa tämä huomioon, olipa hänen oma suhtau­tu­mi­sen­sa miten käytännöllinen tahansa.

Oikealla asulla on tietysti myös käytännöllinen merkitys varsinkin nykyisin, kun nimiä tarvitaan etsittäessä tietoja Internetistä ja yleensä tietokonepohjaisista järjestelmistä. Yhdenkin kirjaimen virhe aiheuttaa yleensä sen, että tiedonhaku epäonnistuu. Voidaan nimittäin lähteä siitä, että luotettavimmissa tietolähteissä kirjoitusasukin on yleensä oikea.

Alkukielinen vai suomeen mukautunut asu?

Sovinnaisnimet

Vieraan nimen käytössä olennaisin valinta on, käytetäänkö alkukielen mukaista asua sel­lai­se­naan vai suomeen mukautunutta asua eli ns. sovinnaisnimeä. Oikeastaan mukautumisessa ei useinkaan ole kyse vain kirjoitusasusta, vaan suomalaistunut asu saattaa sekä ääntä­myk­sel­tään että kirjoitusasultaan poiketa suurestikin alkukielisestä. Esimerkiksi Ranskan Ludvig-kuninkaiden ranskankielinen nimi on Louis, lausuttuna suunnilleen [luíi].

Jos päädytään käyttämään alkukielistä asua, on yleensä pyrittävä kirjoittamaan se mah­dol­li­sim­man tarkoin juuri siten kuin alkukielessä; ks. kohtaa Sitaattilainan kirjoitusasu. To­sin esimerkiksi vietnamilaisten nimien kirjoittaminen tämän mukaisesti on sekä hankalaa et­tä har­vi­nais­ta, koska niissä pitäisi käyttää monia, usein vaikeasti tuotettavissa olevia tark­keita.

Sovinnaisnimiä on vanhastaan käytetty tutuimmista paikoista, alueista ja muista maan­tieteel­li­sis­tä kohteista. Lisäksi niitä on jossain määrin käytetty henkilöistä: sovinnais­muoto on ollut lähinnä hallitsijoiden nimillä (esim. Kustaa Vaasa) ja suomalaisten suur­miesten etu­nimillä, joiden alkuperäinen asu on ruotsinkielinen (esim. Sakari Topelius).

Muut so­vin­nais­ni­met ovat harvinaisuuksia, eikä niitä edes yleensä mainita kielenoppaissa, esi­mer­kik­si Venäjän historiassa merkittävän sota-aluksen nimi Aurora (oik. Avrora). So­vinnais­nimek­si on tulkittava myös entisen Neuvostoliiton alueen monien urheiluseurojen ni­mis­sä esiintyvä sana Dynamo, jonka pitäisi olla venäjän mukaan Dinamo, valkovenäjän mu­kaan Dynama (mutta ukrainassa Dynamo).

Kielenhuollon kanta sovinnaisnimiin

Kielenhuollon nykyinen kanta on esitetty Kielikellon 1/2004, artikkelissa Pahdatista Bagdadiin – Ulkomaiset nimet suomen kielessä seuraavasti. Koska kaikki esimerkit ovat paikannimiä, on tulkinnanvaraista, onko kannanotto tarkoitettu kaikkia nimiä koskevaksi.

Ulkomaisten nimien nykyiset kirjoitussuositukset

1. Nimet kirjoitetaan ensisijaisesti kuten lähtömaassakin. Esim. Göteborg, Alsace, Strasbourg. Paikanlajia ilmaisevaa sanaa ei pyritä lisäämään. Jos lisääminen on lauseyhteyden kannalta tarpeen, se kirjoitetaan yhteen erisnimiosan kanssa, ilman yhdysmerkkiä, esimerkiksi Baikal ∼ Baikaljärvi, Amazonas ∼ Amazon(as)joki.
2. Uusien suomalaistettujen nimien syntymistä pyritään rajoittamaan.
3. Vakiintuneita kansallisia sovinnaisnimiä, eksonyymejä, kirjoitetaan ja käsitellään kuten omia paikannimiä. Sovinnaisnimiin kuuluu etenkin keskeisten paikkojen nimiä, kuten maiden, suurimpien kaupunkien ja lähialueiden nimiä, jotka on omaksuttu kieleemme vuosisatojen mittaan. Esim. Saksa, Viro, Itävalta, Lontoo, Tukholma, Iso Karhujärvi.

YK:n paikannimikonferenssit ovat suosittaneet paitsi kansallisten paikannimien saa­mis­ta kansainväliseen käyttöön myös kansallisten sovinnaisnimien määrän har­kit­tua karsimista eli palaamista alkuperäisten nimien käyttöön. Tämä on hel­poin­ta nimi­asuissa, jotka eroavat toisistaan vain vähän. Suomen kielessä sellaisia muu­tok­sia ovat esim. Upsala > Uppsala; Vermlanti > Värmlanti ∼ Värmland ja Skoone > Skåne.

Ilmeisesti suositusta on tulkittava niin, että vakiintunut joennimi Amazon olisi korvattava nimellä Amazo­nas, jota on vanhastaan käytetty Amazonin alueesta (joka tosin nykyisin tunnetaan tavallisimmin nimellä Amazonia). Asu Strasbourg on ranskankielinen muoto. Suomessa on usein käytetty saksankielistä muotoa vanhassa kirjoitusasussa Strassburg; saksan nykyisen oikeinkirjoituksen mukainen asu on Straß­burg. Epäselvää on, miten kielitoimisto haluaisi meidän lausuvan näitä nimiä. Kätevä ratkaisu olisi omaksua suomeen puolueeton asu Strasburi, joka melko hyvin vastannee tavallista ääntämystä, tai hiukan reip­paam­min Raspuri. Paikannimikonferenssien päätöksistä kannattaa huomata, että ne ovat todel­li­suu­des­sa melko huonosti tunnettuja. Kansainvälinen tiedonvälitys soveltaa monia, usein niistä poikkeavia erilaisia käytäntöjään.

Henkilönnimistä esittää Kielikellon 1/2003 artikkelissa Charles vai Kaarle? kuvattu suomen kielen lautakunnan kannanotto sen peri­aat­teen, että vanhoja suomen kieleen mukautettuja asuja käytetään edelleen, mutta uusia mukau­tuk­sia ei enää tehdä. Tämän mukaisesti on jo ruvettu käyttämään Espanjan kuninkaasta nimiasua Felipe VI, vaikka suomalaisissa historiankirjoituksissa esiintyvät Filip I, Filip II jne. eikä Felipe I, Felipe II jne. Kuten sivulla mainitaan, historiantutkijat ovat kuitenkin ryhtyneet käyt­tä­mään vanhojakin hallitsijoiden nimiä niiden alkukielisessä asussa. Esimerkiksi kansallis­biografia si­säl­tää ruotsinmukaisen asun Ulrika Eleonora eikä vanhaa ja haku­teoksissa edelleen useim­mi­ten esiintyvää asua Ulriika Eleonoora. Historioitsijat käyttävät usein ruotsinmukaisia asuja jopa tutuimmista suomalaisista suurmiehistä, esimerkiksi Zachris Topelius eikä Sakari Topelius. Toisaalta näin meneteltäessä kuitenkin kirjoitetaan yleensä Mikael Agricola, vaikka Agricolan omana aikana (ja Agricolan kirjoissa) etunimi kirjoitettiin Michael. Ks. myös jäl­jem­pä­nä ole­vaa kohtaa Henkilönnimien erityis­kysymyksiä.

Kielenhuollon linjalle, joka torjuu uudet sovinnaisnimet ja haluaa poistaa vanhojakin, ei ole esitetty mitään varsinaisia asiaperusteita. Viitataan vain ”kansainvälisiin suosituksiin”, joita maailmassa vain harvat tuntevat ja vielä harvemmat noudattavat. Linjaa kuitenkin osittain noudatetaan lehdissä, verkkosivuilla ym., ja ilmeisesti epävakaa tilanne tulee vähitellen poistumaan.

Ei sovinnaisnimiä vääriin yhteyksiin

Sovinnaisnimien käyttöön on toisaalta tehtävä tärkeä poikkeus: jos alkukielinen nimi on osa laajempaa vieraskielistä nimeä tai sitä käytetään muussa kuin alkuperäisessä merkityksessä, käytetään suomessa yleensä alkuperäistä nimeä eikä sovinnaisnimeä. Sama koskee tietysti myös esimerkiksi vieraskielistä kirjan nimeä, joka mainitaan suomenkielisessä tekstissä.

Jos esimerkiksi jonkin venäläisen tuotteen tai hotellin nimi on ”Moskva”, tulisi käyttää tätä nimeä eikä kaupungin nimen suomalaista asua ”Moskova”. Tästä poikkeaminen on kyllä tavallista, koska yhteys kaupunkiin, jolla on suomen­kielinen sovinnais­nimi, on niin ilmeinen.

Hiukan tulkinnan­varaisempi on esimerkiksi ”Tromsø” Tromssasta kotoisin olevan joukkueen nimenä. Jos merkitys on selvästi ’joukkue, jolle on annettu nimi…’ eikä ’Tromssan joukkue’, on alkukielisen nimen käyttö perusteltua.

Horjuntaa on ollut esimerkiksi sellaisissa avaruus­rakettien nimissä kuin Saturn V ~ Saturnus V. Edellinen, alkukielen englannin mukainen on perustellumpi, vaikka jumalan tai planeetan nimenä englannin Saturn suomennetaan nimeksi Saturnus.

Sovinnaisnimisääntöjen tulkintaa

Suomen kielessä on vanhastaan mukautettu -land-loppuisia nimiä -lanti-loppuisiksi. Hiukan epäjohdonmukaisesti on tällöin usein säilytetty kirjoitusasu muuten alkukielen mukaisena, siis esimerkiksi Shetlanti. Nykyisin siis kehotetaan käyttämään alkukielistä asua, kuten Shetland tai ilmeisesti pikemminkin sen sisältävää yhdyssanaa Shetlandsaaret. Toisaalta muutosta ei ainakaan toistaiseksi uloteta vakiintuneisiin yhdyssanoihin, kuten shetlannin­lammas­koira ja shetlanninponi. Tämä on yhdenmukaista sen kanssa, että esimerkiksi kissarodun nimi burmankissa on edelleen käytössä, vaikka maannimi Burma olisi korvattu nimellä Myanmar.

Nykysuositusten mukaiseksi on ilmeisesti tulkittava myös se hakuteoksissa yleistynyt käytäntö, että tanskalainen saarennimi Sjælland esiintyy sellaisenaan. Nimestä on suomen kielessä käytetty ruotsin mukaista asua Själland, mutta myös asuja Sjelland, Själlanti ja yleisimpänä Sjellanti. Jos halutaan käyttää tanskan mukaista asua, lienee syytä selvyyden vuoksi mainita nimen ensimmäisen esiintymän jäljessä sulkeissa yleisin vanha sovinnais­nimi.

Vaikka edellä mainittu kuvaus ei asiaa mainitsekaan, on linjana kuitenkin se, että nimissä esiintyvät ilmansuuntaa osoittavat määritteet korvataan lähes aina vastaavilla suomen­kieli­sil­lä. Esimerkiksi South Dakota on suomeksi Etelä-Dakota. Tätä tosin ei aina tunneta, vaan mm. Yhdysvaltain osavaltioiden nimiä käytetään melko usein täysin englanninkielisessä asussa määritettä South, North tai West myöten. Joistakin nimistä käytetään asuja, joissa ilmansuuntaa osoittavaa määritettä ei suomenneta, esimerkiksi East Anglia.

”Kansallisten paikannimien” käyttäminen sisältää periaatteen, jonka mukaan kustakin paikasta pitäisi käyttää kaikissa kielissä paikassa itsessään käytettyä nimeä. Tämä on kui­ten­kin usein tulkinnanvaraista varsinkin kaksikielisellä alueella. Lisäksi se merkitsisi, että kieli­suhteiden muuttuessa pitäisi nimeäkin muuttaa. Pitäisikö esimerkiksi suomessa puhua Vyborgista eikä Viipurista?

Aivan mahdottomuuksiin päädytään, jos joen eri kohdista pitäisi käyttää eri nimiä sen mu­kaan, minkäkielisen alueen halki se missäkin virtaa. Kuitenkin kielitoimisto aivan tosissaan esit­tää sivulla Vltava vai Moldau? näin: ”Vltava yhtyy Pohjois-Tšekissä jokeen, jon­ka ni­mi on tšekiksi Labe. Kun joki virtaa valtakunnan rajan yli Saksan puolelle, sen nimi on Elbe. Sak­sas­sa Dresdenissä siis tulvii Elbe.” (Vltava on joki, joka Suomessa vanhastaan tun­ne­taan Moldau-nimellä.) Tonava ja Veiksel sentään katsotaan vakiintuneiksi sovin­nais­nimik­si.

Nimipolitiikkaa

Käytännössä paikannimien muuttelu on seurannut enemmän rajojen ja poliittisten jär­jes­tel­mien kuin kieliolojen muutoksia. Esimerkiksi Danzigin vaihtaminen Gdanskiksi (oikeastaan Gdańsk) suomenkielisessäkin tekstissä johtui ennen muuta kaupungin siirtymisestä Puolalle. Vanhoja nimiä, kuten Königsberg (nyk. Kaliningrad), käytetään tietysti historiallisissa esi­tyk­sis­sä, mutta nykyajasta puhuttaessa ne epäilemättä koettaisiin oudoiksi, jopa pahek­sut­ta­vik­si. Tämä on kuitenkin osittain hiukan vinoutunutta; esimerkiksi italiasta peräisin oleva nimi Nizza on hyväksytty ja suositeltu, vaikka kaupunki on nykyisin Ranskaa ja sen ranskan­kieli­nen nimi on Nice.

Neuvostoliiton hajoamisen myötä on ruvettu käyttämään paikoista mm. niiden ukrainan- tai valkovenäjänkielisiä nimiä. Niinpä ennen Lvov-nimellä tunnettua ukrainalaista kaupunkia on yleisesti ruvettu kutsumaan ukrainankielisellä Lviv-nimellä. Myös Dnepropetrovsk-nimi on jo usein korvattu ukrainankielisellä nimellä Dnipropetrovsk. Ei ole virallista yleistä kannan­ottoa siihen, missä määrin venäjästä tulleet nimien muodot voidaan katsoa suomen kieleen vakiintuneiksi. Paikoille on ruvettu käyttämään maan valtakielen mukaisia nimiä, vaikka ne mm. vanhoissa kartoissa ja kirjoissa esiintyvät venäjänkielisillä nimillä.

Sovinnaisnimetkö pahasta?

Sovinnaisnimet heijastavat vanhoja historiallisia ja kulttuurisia yhteyksiä. Niitä on usein käytetty satojen vuosien ajan suhteellisen muuttumattomina. Siksi ei ole lainkaan kulturellia ruveta muuttelemaan niitä ”alkuperäisiksi” jonkin oikeaoppisuuden nimissä.

Käytämme esimerkiksi Aleksanteri-nimeä Venäjän tsaareista, joiden venäjänkielisen nimen translitterointi on Aleksandr. Vastaavasti tulisi Etelämantereen lähellä olevaa saarta, jonka nimi on venäjäksi Zemlja Aleksandra I ja englanniksi Alexander Island, kutsua suomeksi nimellä Aleksanteri I:n saari tai lyhyemmin Aleksanterinsaari, ei siis Alexanderinsaari. Uk­rai­nan pääkaupungin nimi on suomeksi Kiova, riippumatta siitä, miten sen venäjän- tai ukrainan­kielinen nimi translitteroidaan.

Sovinnaisnimiä ei siis virallisen linjan mukaan enää lisätä, ja onpa osa vakiintuneistakin pyritty korvaamaan ”oikeammilla”. Tämä ei kuitenkaan ole ongelmatonta. Alkuperäiset vieraskieliset nimet saattavat jopa olla lukijoille käsittämättömiä, kuten ”Gustav Eriksson” Kustaa Vaasan nimityksenä. Esiintyy myös häiritsevää sekakäyttöä, jossa osa nimistä on sovinnaismuodoissa ja osa niihin täysin rinnastuvista nimistä on alkukielisessä asussa, vaikka sovinnaismuoto on olemassa. Lisäksi laajasti käytetyt nimet joka tapauksessa pitkälti mukautuvat suomen kieleen ainakin ääntä­myk­sel­tään, ja sovinnaisnimien korvaaminen ”oikeammilla” hämärtää tätä. Taivutuksessa syntyy usein ongelmia, jos sanan loppuosassa kirjoitusasu ja äänneasu poikkeavat toisistaan. Aihetta käsittelee tarkemmin kirjoitus Pitäisikö vieraita nimiä sittenkin suomentaa?

Mistä löytyy nimen oikea asu?

Tietosanakirjat

Tunnetun paikan, organisaation, henkilön tms. nimen asun tarkistaminen kannattaa nykyi­sin­kin usein aloittaa tieto­sana­kirjasta. Niissäkin on toki joskus virheitä. Tavallisempi ongelma on, että nimeä ei löydy, koska se ei ole ollut riit­tä­vän tärkeä silloin, kun tieto­sana­kirja tehtiin. Eihän tietosanakirjassa voi luetella esi­mer­kik­si kaikkien yhdistysten tai tavara­merk­kien nimiä. Lisäksi Suomen vahva hyvien tieto­sana­kirjojen perinne katkesi 2000-luvun alku­vuosina.

Hyvinkin vanhoista tietosanakirjoista voi olla hyötyä, kun kyse on historiaan, maan­tietee­seen yms. kuuluvista asioista. Niissä olevat nimien asut, jotka ovat suomeen jo kauan sitten vakiintuneita, ovat saattaneet saada kilpailijoikseen esimerkiksi suoraan englannista kopioi­tu­ja. Verkkoon skannattuina ovat 1900-luvun alun Tietosanakirja ja 1920-luvun Pieni tietosanakirja.

Wikipedia

Wikipedia-verkkosivusto on perimmäisestä epäluotettavuudestaan (muutoksia siihen voi tehdä ”kuka tahansa”) huolimatta usein hyödyllinen lähde, kun etsitään vieraan nimen oikeaa asua. Wikipediaan on nimittäin saattanut kirjoittaa myös joku, joka puhuu kyseistä kieltä ja joka muutenkin oikeasti tuntee asiaan.

Esimerkiksi hyvästäkin suomalaisesta haku­teoksesta saattaa löytyä sellainen turkkilainen nimi kuin ”Ismet Inönü”, mutta Wiki­pedias­ta saattaa löytyä asu ”İsmet İnönü”, jossa siis on pisteet I-kirjainten päällä. Tämä sattuu ole­maan oikein, oletettavasti siksi, että joku turkki­lai­nen on kirjoittanut sivun tai korjannut sitä.

Wikipedian sivulta ehkä myös löytyy linkki johonkin viralliseen tai muuten luotettavaan sivustoon, josta tiedon voi tarkistaa.

Kielenkäytön oppaiden nimiohjeet

Myös kielenkäytön oppaissa on usein luetteloita nimien asuista, jotka olivat (ainakin jon­kun mielestä) oikeita, kun opas kirjoitettiin. Nykyisin nimiä muutetaan niin usein, että sel­lai­set luettelot eivät ole kovin luotettavia. Kuitenkin esimerkiksi Uusi kieliopas on hyvä tieto­lähde. Siinä on laaja aakkosellinen luettelo usein pul­mia aiheuttavista sanoista, niiden joukossa paljon erisnimiä.

Vierasnimikirja ja alakohtaiset tietolähteet

Vierasnimikirja sisältää laajan luettelon vieraista nimistä. Mukaan on erityisesti pyritty ottamaan sellaiset nimet, joille on suomessa sovinnaisasu tai joiden asussa on vaihtelua.

Vastaavia luetteloita on aiemmin ollut vain suppeampina edellä mainituissa oppaissa. Nykyisin on erityisesti maan­tieteel­li­sis­tä nimistä laaja Eksonyymit-sivusto.

Vierasnimikirjan kohdassa Nimien asun tarkistaminen kuvataan muita tieto­lähteitä, erityisesti sellaisia, joista voi tarkistaa tietyn aihe­piirin nimiä, kuten elokuvien, Suomen historian henkilöiden ja tuotteiden tavara­merkkien nimiä.

Alkuperäinen vai käännetty nimi?

Kirjoihin, runoihin ja muihin kirjallisiin teoksiin viitataan yleensä uusimman suo­men­nok­sen nimellä, jos teos on suomennettu, muuten alkukielisellä nimellä. Suo­men­nok­sen ole­mas­sa­olon ja nimen voi tarkistaa Kansalliskirjaston hakupalvelusta.

Kirjailijan teoksia lueteltaessa saattaa siis mukaan tulla sekä suomen­kielisiä että muun­kielisiä nimiä. Jos lukijoiden ei voi olettaa osaavan teoksen alkukieltä, voi suo­men­ta­mat­to­mas­ta teoksesta mainita sulkeissa selityksenä nimen suomennoksen, kuten on tehty seu­raa­vas­sa esi­merkissä (Suoma­laisen tieto­sana­kirjan Sartre-artikkelista):

Sartren filosofisena pääteoksena pidetty L’être et le néant (Oleminen ja tyhjyys) il­mes­tyi 1943, ja erityisen populaariksi nousi 1946 ilmestynyt essee Eksis­tentia­lismi­kin on huma­nismia – –.

Organisaatioiden nimet

Mitä asua on pidettävä oikeana?

Organisaation, kuten viraston, laitoksen, yrityksen tai yhdistyksen, nimi on hyvä kirjoittaa virallisessa kirjoitusasussa, ellei se ole selvästi suomen sääntöjen vastainen. Erityisesti tämä koskee tilanteita, joissa käännytään organi­saa­tion puoleen tai viitataan siihen vakavissa asiateksteissä. Virallisen kirjoitusasun voi yleensä olettaa olevan se, mitä organisaatio itse käyttää esitteissään ja web-sivuillaan.

Julkisten laitosten itsensä käyttämiä nimiä voidaan yleensä pitää oikeina.

Omalla tavallaan virallisena voi pitää sitä asua, joka on kirjattu viralliseen rekisterin. Patentti- ja rekisterihallituksen <http://www.prh.fi> sivuilta löytyy tietoja nimistä sellaisina, kuin ne on merkitty rekis­teriin:

• yhdistysrekisteri, jonka perustiedot ovat Yhdistysnetissä
• säätiörekisteri (perustiedot löytyvät YTJ:stä)
• yritys- ja yhteisötietojärjestelmä YTJ. <http://www.ytj.fi>

Toisentyyppinen tietolähde on KANTO - Kansalliset toimijatiedot, joka sisältää ohjeelliset nimen­muodot Suomessa julkaistujen aineistojen (kuten lehtien ja äänitteiden) tekijänä tai kohteena olevista toimijoista

Rekisteröity nimen asu ei kuitenkaan välttämättä ole tarkasti se, mitä organisaatio itse käyt­tää.

Vaikka vanhastaan on ajateltu, että versaalin käytössä pitäisi noudattaa rekisteröityä asua tai organisaation omaa käytäntöä, Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas tarjoaa toisenkin vaihto­ehdon (vrt. yritysnimiä koskeviin ohjeisiin):

Tällaisetkin nimet voi periaatteessa kirjoittaa myös yleisten alku­kirjain­suositusten mukaan niin, että vain ensimmäinen osa kirjoitetaan isolla alku­kirjaimella, tar­vit­se­mat­ta tarkistaa, mitä asua yritys tai järjestö itse käyttää.

Esimerkiksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran nimen siis voisi kirjoittaa Suomalaisen kir­jal­li­suu­den seura. Tämä kuitenkin todennäköisesti aiheuttaisi kummastelua, jopa närkästystä. Edellä mainittuun kannanottoon voi kuitenkin vedota, jos on tullut kirjoittaneeksi jonkin vähemmän tunnetun järjestön nimen toisin kuin se itse haluaa.

Julkisten organisaatioiden nimet

Julkisten organisaatioiden nimien kirjoitusasusta on annettu paljon ohjeita. Useimmiten niiden noudattaminen on paikallaan. Ohjeet ovat kuitenkin yksityis­kohtai­suu­des­taan huolimatta osittain epämääräisiä, ja niitä on aika usein hiukan muuteltu. Yleissuuntaus on, että versaalialkuisuus on yleistymässä ja se katsotaan yhä useammin ainakin sallituksi, ellei välttämättömäksikin. Tämä heijastelee osit­tain sitä, että versaalialkuisuus koetaan arvonantoa osoittavaksi.

Lyhyesti esitettyinä periaatteet ovat seuraavat:

• Valtion hallintoelinten nimet kirjoitetaan gemenalla. Esimerkkejä: eduskunta, tasavallan presidentti, oikeusministeriö, tietosuojavaltuutettu.
• Tuomioistuinten nimet kirjoitetaan gemenalla: korkein oikeus, markkinaoikeus,
• Poliisiviranomaisten nimet kirjoitetaan kieli­toimiston ohjeiden mukaan gemenalla, ja näin menetellään laki­tekstissä: suojelu­poliisi, keskus­rikos­poliisi. Kuitenkin poliisi­toimessa käytetään versaali­alkuisia nimiä Suojelu­poliisi, Keskus­rikos­poliisi, Poliisi­hallitus jne. Suojelupoliisin nimen puoli­viral­li­nen lyhentymä­muoto Supo kirjoitetaan yleensä versaali­alkuisena.
• Komiteoiden, valiokuntien yms. nimet kirjoitetaan yleensä gemenalla: ympäristö­neuvos­to, lakivaliokunta. Jos sellaisella kuitenkin on pysyvä luonne ja jonkin­laisen laitoksen asema, nimi voidaan kirjoittaa myös versaalialkuisena, esim. Ylioppilas­tutkinto­lauta­kunta, Saamelaisneuvosto (mutta: suomen kielen lautakunta).
• Virastojen, laitosten yms. nimet kirjoitetaan versaalialkuisina: Museovirasto, Opetus­halli­tus, Digi- ja väestötietovirasto (aik. Väestö­rekisteri­keskus). Näillä on itsenäisiä hal­lin­nol­li­sia ja ehkä muitakin tehtäviä, joten ne ikään kuin rinnastetaan yrityksiin.
• Kirkkojen hallintoelinten nimet kirjoitetaan lain­säädännössä gemena-alkuisina, vaikka nimi tarkoittaisi yhtä tiettyä hallinto­elintä: kirkko­hallitus, piispain­kokous. Kieli­toimiston sana­kirjassa on kuitenkin asu Kirkko­hallitus, mutta toisaalta kirkollis­hallitus, joka tarkoittaa orto­doksisen kirkon hallinto­elintä. Evankelis-luterilainen kirkko käyttää enimmäkseen asua kirkko­hallitus.
• Puolustuslaitoksen ja sen haarojen nimitykset kirjoitetaan gemena-alkuisina, kun niitä käytetään yleis­merkityksessä: puolustus­voimat, meri­voimat. Ne voidaan (Kielitoimiston ohjepankin sivun Puolustusvoimat mukaan) kirjoittaa myös versaali­alkuisina silloin, kun niitä käytetään (eris­nimen tapaisesti) Suomen sota­laitosta tai sen osia tarkoittamaan, esim. ”hänet nimitettiin Puolustus­voimain komentajaksi”.
• Valtion liikelaitosten, valtionyhtiöiden yms. nimet kirjoitetaan versaalialkuisina. Esim. Senaatti-kiinteistöt, Yleisradio, Posti.
• Oppilaitosten ja tutkimuslaitosten nimet kirjoitetaan versaalialkuisina: Taideteollinen korkeakoulu, Poliisiammattikorkeakoulu, Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos. Niiden nimiä on viime vuosina usein muutettu, esimerkiksi Valtion teknillinen tutkimuskeskus → VTT (siis lyhenteestä tehtiin nimi; virallinen pitkä nimi: Teknologian tutkimuskeskus VTT), Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus Stakes → Terveyden ja hyvin­voinnin laitos. Aalto-yliopistoon kuuluvien korkeakoulujen nimet kirjoitetaan gemena-alkuisina, kun ne mainitaan yliopiston osina (Aalto-yliopiston kauppa­korkea­koulu), muuten versaali­alkui­si­na (Kauppa­korkea­koulu).
• Jos laitos-loppuinen sana tarkoittaa hallinnonalaa eikä erityistä virastoa tms., se kä­si­te­tään yleisnimeksi ja kirjoitetaan gemenalla, esim. tullilaitos (mutta Tullihallitus ja ny­kyi­sin myös Tulli). Aiemmin verohallinto oli hallinnonalan nimitys, ja on edelleen muiden maiden oloista puhuttaessa, mutta Suomessa Verohallinto otettiin viraston nimitykseksi vuonna 2010.
• Organisaation alayksikön, kuten osaston tai tiedekunnan, nimi kirjoitetaan gemenalla: (sen ja sen viraston) hallinto-osasto, (sen ja sen yliopiston) lääketieteellinen tiedekunta.
• Muutamista nimistä käytetään vakiintunutta muotoa, joka poikkeaa yleisistä säännöistä: Sibelius-Akatemia, Suomen Akatemia, Suomen Pankki.

Osittain ohjeet perustuvat melko mielivaltaisiin ratkaisuihin, ja siksi niitä on joskus lähes pakko rikkoa. Jos tekstissä puhutaan sekä valtio­varain­ministeriöstä että sen alaisesta Verohallinto-nimisestä viranomaisesta, vaikuttaa kirjoitusasu oudolta. Versaalialkuisuus koetaan usein asemaa ja arvovaltaa korostavaksi. Niinpä tällaisessa tilanteessa on ehkä paikallaan kirjoittaa minis­te­riön nimi versaalialkuisena. Hallituksen esityksissä eduskunnalle on tapana käyttää versaali­alkuista Eduskunta-muotoa.

Periaate organisaation virallisen nimen käyttämisestä tekee kirjoittajan työn hiukan vaikeaksi ja tekstien kieliasun joskus sekalaiseksi. Eikä sitä tavallisessa kirjoittelussa tarvitse kovin vakavasti ottaa. Mutta virallisissa yhteyksissä se on yleensä järkevä menettely, jonka takana on periaate, jonka voisi muotoilla näin: Jos ei ole mitään painavaa syytä toimia toisin, käytä virallista kirjoitusasua. Se ei aina ole tyylikkäin vaihtoehto, mutta sitä on paha ke­nen­kään ruveta suuresti moittimaan.

Käytäntö on kuitenkin horjuva, eivätkä normitkaan ole vakaita. Niinpä kielitoimisto itse käyttää nimestään versaalialkuista muotoa! Kielikellon 3/2003 artikkelista Valtionhallinnon nimien alkukirjaimet käy sekavuus hyvin ilmi:

Suomen kielen lautakunta on tarkastellut valtion laitosten ja organisaatioiden nimien oikeinkirjoitusta parin kolmen vuosikymmenen välein: 1949, 1978 ja 1996. Viimeksi lautakunta käsitteli asiaa toukokuussa 2003. Jokaisella käsittelykerralla ison kir­jai­men käytölle on löytynyt lisää perusteita. – –. Lopullista totuutta tai yhtä rat­kai­se­vaa kriteeriä nimikysymyksessä on mahdoton esittää. On syytä pyrkiä käy­tän­nöl­li­siin ja toimiviin ratkaisuihin ilman aukotonta logiikkaa. – –. Iso­kir­jai­mi­suu­den lisääntyminen näyttää olevan tosiasia. Tulkinnanvaraisissa tapauk­sis­sa on mah­dol­lis­ta käyttää isoa kirjainta.

Jos ulkomaiseen organisaatioon viitataan erityisellä nimellä eikä kuvailevalla ilmauksella, kuten ”Kiinan parlamentti”, käytetään yleensä alkukielistä asua sellaisenaan. Tällöin gemenan ja versaalin käyttö voi poiketa suomalaisesta tavasta, ja eri kielissä on eri käytäntöjä.

Nimien kääntäminen

Vierasta nimeä ei yleensä käännetä, vaikka sen osat olisivat yleissanoja.

Usein voidaan kuitenkin nimen sijasta käyttää kuvailevaa ilmausta. Esimerkiksi ”salainen palvelu” on yleisnimitys, ja kun sen eteen lisätään määritteeksi maannimi, saadaan ilmaus, jota voi käyttää vieraskielisen nimen tilalla. Tämä parantaa ymmärrettävyyttä etenkin, jos nimi on lukijalle outoa kieltä, mutta saattaa täsmällisyyttä: aina ei ole ilmeistä, että tar­koi­te­taan erityistä organisaatiota.

Tällainen menettely on tavallinen muun muassa puhuttaessa muiden maiden ministeriöistä. Keskusvirastojen osalta tilanne on kirjavampi, osittain siksi, että sopivaa kuvailevaa ilmausta on vaikea muodostaa. Oppilaitosten osalta menettely on tavallinen silloin, kun vieraan nimen osana on yleisnimi, jolle on suora vastine suomessa ja kun ilmaus on yksikäsitteinen.

Melko tavallista on kääntää katujen, teiden, aukioiden yms. nimissä niiden yleisnimiosa, etenkin jos se on alkukielessä erillisenä sanana. Tämä saattaa selventää ilmausta etenkin, jos alkuperäkieli on lukijalle outo. Yleisnimiosa saatetaan kirjoittaa alkukielen mukaisesti versaalialkuisena, esimerkiksi Street; ks. Versaali vieraissa sanoissa.

Sotilaallisten operaatioiden nimien kääntämisessä on kirjavuutta. Yleensä nimeen sisältyvä operaatiota tarkoittava yleissana suomennetaan, mutta myös varsinainen erisnimiosa käännetään usein. Tässä kannattaa kuitenkin olla pidättyväinen. Suomentaminen on ehkä aiheellista, jos operaatio mainitaan tekstissä usein, mutta ei juuri muutoin.

Lakien ja muiden säädösten nimet

Lakien, asetusten, valtioneuvoston päätösten ja muiden säädösten nimet löytyvät yleensä Finlex-säädöstietopankista.

Säädösten nimet ovat usein hankalan pitkiä. Virallisimmissa yhteyksissä niitä on kuitenkin käytettävä. Toisaalta pidetään hyväk­syt­tä­vä­nä sellaista kielellistä mukauttamista suomen taivutukseen, jossa muotoa laki siitä ja siitä oleva ilmaus esitetään muodossa siitä ja siitä annettu laki, jotta se olisi luonnollisemmin taivutettavissa.

Monille laeille on vakiintunut käyttönimiä, joista osa on laajasti tunnettuja (esim. tasa-arvo­laki, oikeastaan laki naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta), osa taas yleisesti käytössä aloilla, joilla kyseiset lait ovat tärkeitä (esim. alusjätelaki = laki aluksista aiheutuvan ym­pä­ris­tön pilaantumisen ehkäisemisestä). Tällaisia käyttönimiä voi hyvin käyttää normaali­tyy­lis­sä ja myös virkakielessä, paitsi kaikkein virallisimmissa asiayhteyksissä (kuten laki­tekstissä, jossa viitataan toiseen lakiin). Niistä on luettelo Finlexin sivulla Säädöksille käytännössä va­kiin­tu­nei­ta nimikkeitä.

Oikeuskirjallisuudessa yms. mainitaan usein säädöksen nimen jäljessä sulkeissa sää­dök­sen numero, tarkemmin sanoen numero vuoden sisällä, vinoviiva ja säätämisvuosi, joka on syytä aina ilmoittaa neljällä numerolla. Tämä saattaa olla hyödyksi lukijalle, koska numeron perusteella on helpompi etsiä lakia esimerkiksi Finlexistä. Tyyli­syistä on tällöin syytä viitata lakiin sen virallisimmalla nimellä siinä yhteydessä, jossa laki numeroineen ensi kerran mainitaan. Verkkojulkaisemisessa on luontevaa tehdä lain käyttönimestä tai lain numerosta linkki itse lakiin Finlexissä.

Vaikka lakiin on saatettu tehdä hyvinkin suuria muutoksia sen alkuperäisen säätämisen jälkeen, ei viit­tauk­sis­sa ole syytä viitata muutoksiin. Kustantajat ovat usein käyttäneet seuraavantapaisia muotoiluja tekijän­oikeutta koskevissa vakioteksteissään: ”Tämän teoksen jäljentäminen ilman lupaa kielletään tekijänoikeuslain (040/61, muut. 897/80) ja valokuvalain (405/61, muut. 898/80) mukaisesti.” Vakio­teksti oli alun perinkin epäonnistunut, koska kaikkia muutoksia ei kuitenkaan mainittu. Lisäksi tämän­tapais­ta vakiotekstiä on käytetty vuosikausia sen jälkeen, kun valokuvalaki oli kumottu! Aivan riittävää olisi viitata vain tekijänoikeuslakiin sen nimellä.

Lakien ja muiden säädösten nimet kirjoitetaan suomessa yleisnimien tapaan eli nor­maa­lis­ti gemenalla (”pienin kirjaimin”), vaikka ne ovat luonteeltaan erisnimiä. Luonnollista olisi soveltaa tätä myös sellaisiin lakien kutsumanimiin, jotka on muodostettu liittämällä latinan sanan lex perään sen henkilön sukunimi (tai kutsumanimi), jonka aikaansaannokseksi laki katsotaan, tai asian, organisaation tms. nimi, jonka takia laki säädettiin. Käytännöksi on kui­ten­kin vakiintunut, että tätä periaatetta sovelletaan vain antiikin aikaisiin lakien nimiin (joissa henkilönnimi on latinan kieliopin mukaisesti nimeä vastaavana feminiinisukuisena adjek­tii­vi­na tai joskus genetiivissä), kun taas uudella ajalla säädettyjen lakien nimissä kir­joi­te­taan Lex versaali­alkuisena (ja henkilönnimi on sen jäljessä perusmuodossa).

Oikeuskirjallisuudessa käytetään yleisesti versaalialkuisia lyhenteitä lakien nimistä, esi­mer­kik­si RL = rikoslaki ja TekL = tekijänoikeuslaki. Kirjoissa on yleensä mukana käytettyjen lyhenteiden selitykset. Lyhentämisen tarpeen aiheuttaa se, että lakeihin viitataan tiuhaan, ja oikeuskirjallisuuden lukijat ovat tottuneet tällaisiin lyhenteisiin, joista osa on alalla hyvin va­kiin­tu­nei­ta. Lisäksi jotkin lakien nimet ovat hyvin pitkiä, esimerkiksi ”laki sopimattomasta me­net­te­lys­tä elinkeinotoiminnassa” (SopMenL). Yleistajuisuutta tavoittelevassa esityksessä ei täl­lai­sia lyhenteitä ole syytä käyttää, ei myöskään juhlallisessa eikä hyvin virallisessa tekstissä.

Tavaramerkin asun selvittäminen

Tavaramerkkitietokannat

Patentti- ja rekisterihallituksen sivustossa on tavaramerkki­tieto­kanta. Siitä voi selvittää, onko jokin tavaramerkki rekisteröity Suomessa ja missä kirjoitus­asussa. Tietokanta sisältää ny­kyi­sin myös Suomea koskevat kansainväliset Madridin pöytäkirjan mukaiset rekisteröinnit.

Selvityksissä pitää ottaa huomioon myös, että tavaramerkki voi olla Suomessa suojattu kansainvälisen rekisteröinnin perusteella, vaikka sitä ei ole edellä mainitussa kan­sal­li­ses­sa rekisterissä. Tämä tarkoittaa etenkin EU-tavaramerkkejä, viralliselta ni­mel­tään yhteisön tavaramerkit. Tiedot niistä ovat EUIPOn tieto­kannassa.

Tavaramerkkien asun ”korjaaminen”

Suomen kielen lautakunta on esittänyt yritysten nimiä koskevan kannanottonsa yhteydessä, että suositusta voidaan soveltaa myös tuotenimiin eli tavaramerkkeihin. Tämä merkitsisi, että niiden kirjoitus­asua voisi muuttaa niin, että se paremmin vastaa suomen kielen sääntöjä. On kuitenkin parempi pitäytyä vain muutamissa korjaustavoissa, joilla nimet mukautetaan teks­tis­sä käytettäviksi; ks. kohtaa Nimen kirjoitusasun korjaaminen.

Tavaramerkin nimen aloittaminen versaalilla johtuu siitä, että se on erisnimi. Muutoin gemenan ja versaalin eroa ei voi pitää tavaramerkeissä ratkaisevana, vaan esimerkiksi asussa ”HYLA” rekisteröidyn tavaramerkin voi kirjoittaa ”Hyla”, ja näin yleensä syytäkin tehdä ainakin tekstin sisällä. Tavara­merkki­tieto­kannassa nimet ovat yleensä kokonaan versaalilla.

Merkkien ™ ja ® käyttö

Jos halutaan erikseen ilmaista, että kyseessä on tavaramerkki, tämä voidaan tehdä eri­kois­mer­kil­lä. Ks. kohtaa Tavaramerkin symbolit ™ ja ®. Nämä merkit eivät siis ole osa tavara­merk­kiä, vaan tavaramerkin yhteydessä joskus käytettäviä symboleita.

Jos tavaramerkki tällöin esiintyy taivutetussa muodossa, mitä pitäisi välttää, niin symboli tulee taivutetun sanan perään. Yleensä ei ole mitenkään välttämätöntä käyttää tällaisia merkintätapoja tai muuten ilmoittaa tavaramerkeistä.

Tavaramerkkien väännelmät

Tavaramerkeistä esiintyy myös lempinimen tapaisia väännelmiä, kuten ”Mersu” tai ”mersu” (tavaramerkistä ”Mercedes-Benz”). Ne olisi loogisinta kirjoittaa versaalialkuisina, koska ne ovat samalla tavoin erisnimiä kuin viralliset asutkin.

Gemena-alkuisuus on kuitenkin tavallisinta, ja se sallitaan myös Kieli­toimiston oikein­kirjoitus­oppaassa. Kielikellon 9 (1977) artikkelissa Erisnimestä yleisnimeksi asia ilmaistaan jopa näin: ”Erisnimen ja yleisnimen rajamailla ovat sellaiset tuttavalliset väännökset kuin foordi (Ford), jeeppi (Jeep), volkkari (Volkswagen), mosse (Moskvitš), sitikka (Citroën) ja katerpillari (Caterpillar). Ne sopii kirjoittaa pienellä alkukirjaimella.” Tämä on epä­loogis­ta, koska merkitykseltään tällaiset väännelmät eivät ole rajamailla: ”Mersu” tarkoittaa tietyn­merkkisiä autoja, aivan kuten ”Mercedes-Benz”.

Toisaalta yleisestä käytännöstä poikkeaminen voi näyttää oudolta. Asiatyylissä ongelma on helppo ratkaista: ei käytetä väännelmiä. Jos kirjoitetaan puhuttua kieltä, on parasta kirjoittaa ne isolla alku­kirjaimella varsinkin, jos tekstissä esiintyy myös niihin rinnastuvia virallisia nimiä; olisi outoa kirjoittaa mersuista, Audeista, sitikoista ja Volvoista.

Tavaramerkkien väljähtyminen

Toisen tyyppisestä muutoksesta on kyse silloin, kun tavaramerkkiä joko sellaisenaan tai hiukan muunnettuna käytetään yleisnimenä. Silloin se kirjoitetaan yleisnimen tavoin eli gemena-alkuisena. Usein käytetään esimerkiksi sanaa ”aspiriini” tarkoittamassa yleisesti tietyntyyppistä lääkettä (jonka vaikuttava aine on asetyylisalisyylihappo) tai jopa särky­lääkettä yleisesti.

Tavaramerkkien käyttöön yleismerkityksessä päädytään usein huomaamattomasti. Jos on totuttu ostamaan Hyla-maitoa, koska tarvitaan vähälaktoosista maitoa ja Hyla on ainoa saatavilla oleva merkki, ruvetaan puhumaan hylamaidosta. Sana mielletään helposti yleis­nimi­tyk­sek­si kaikelle vähälaktoosiselle maidolle, ja sitä käytetään, koska se on lyhyt ja kätevä. Tavaramerkin haltijan kannalta tämä on tavallaan imartelevaa, mutta toisaalta hämärtää sen tavaramerkin merkitystä ja saattaa johtaa tavaramerkin menettämiseen.

Yleensä tavaramerkin omistaja pyrkiikin estämään yleisnimeksi muuttumisen. Tämä saat­taa olla hankalaa, koska mahdollisuudet vaikuttaa yleiseen kielenkäyttöön ovat vähäiset.

Varsin tavallista on, että arkikielessä sanaa käytetään yleisnimenä, mutta se on rekis­te­röi­ty ja käytössä tavaramerkkinä. Tällöin on huolitellussa ja ainakin virallisessa kielessä syytä käsitellä niitä tavaramerkkeinä ja siten kirjoittaa ne versaalialkuisina. Arkikielessä on ta­val­lis­ta kertoa, että lapsi leikkii jo legoilla, mutta kauppiaan on syytä esitteissään käyttää kir­joi­tus­asua ”Lego” ja tarkassa asiatyylissä puhuttaisiin leikkimisestä Lego-palikoilla (vrt. kohtaan Tavaramerkkien taivutus).

On syytä vält­tää tavaramerkin mainitsemista, jos tarkoitetaan yleiskäsitettä. Esimerkiksi ”mieli­pide­tut­ki­mus”, ”mielipidekysely” ja ”kyselytutkimus” ovat suunnilleen samaa tar­koit­ta­via yleis­sano­ja, ”Gallup” taas tavaramerkki.

Joskus tavaramerkiksi on onnistuttu rekisteröimään kyseessä olevaa tavaralajia tarkoittava yleisnimi, vaikka sellaisen ei pitäisi olla mahdollista. Esimerkiksi oluen tavaramerkiksi on rekisteröity Olvi, vaikka ”olvi” on itämurteinen olutta tarkoittava yleissana. Pehmeäjäätelön tavaramerkiksi on rekisteröity ”Pehmis”, joka perustuu pehmeä-sanan slangimuunnelmaan ”pehmis”. Tästä johtuu, että muut markkinoijat käyttävät sellaisia teennäisiä nimityksiä kuin ”pehmyt”.

Alkuperänimitykset

Tavaramerkeistä on erotettava alkuperänimitykset, jotka ilmaisevat tuotetyyppiä, joskin usein hyvin rajatulla tavalla. EU:ssa on käytössä eriasteisesti suojattujakin nimityksiä: suojattu alkuperänimitys (SAN), suojattu maantieteellinen merkintä (SMM) ja aito perin­tei­nen tuote (APT). (Ks. IPRinfon 4/2003 kirjoitusta Maantieteellisten nimien suoja.)

Tällaiset nimitykset eivät välttämättä sisällä osanaan maantieteellistä nimeä, vaan itse ni­mel­lä (kuten ”feta”) ajatellaan olevan myös maantieteellisesti rajaava merkitys. Maan­tieteel­li­nen nimi voi esiintyä myös suomeen mukautuneessa muodossa (esimerkiksi konjakki ← Cognac).

Esimerkiksi nimitys ”parmanjuusto” ei tarkoita yhden valmistajan tuotemerkkiä, vaan nimitystä, jota saavat käyttää määrätyn alueen valmistajat määrätyn­tyyppi­sistä juustoistaan. Siksi sitä ei ole syytä käsittää erisnimeksi, vaan se kirjoitetaan yleisnimenä, siis gemena-alkuisena, kuten tällaiset nimitykset on vanhastaan kirjoitettu suomen kielessä. Tosin suoma­lai­nen nimitys ”Lapin puikula” halutaan kirjoittaa sanaliittona. Joissakin teksteissä on jopa karjalan­piirakka-sana kirjoitettu versaalialkuisena, ehkä APT-aseman takia, mutta tämä on aivan aiheetonta.

Arkipuheessa kutsutaan usein esimerkiksi samppanjaksi kaikenlaisia kuohuviinejä. Mark­ki­noin­nis­sa yms. sellainen on laitonta, eikä se muutenkaan sovi hyvään asiatyyliin.

”Konjakki” on suojatun alkuperänimityksen Cognac suomenkielinen muoto. Alkoholijuoman etiketissä ja esittelyssä on EU-asetuksen 110/2008 mukaan käytettävä alkuperäismuotoa Cognac, mutta tämä ei estä konjakki-sanan käyttöä muissa yhteyksissä.

Nimitysten suojasta on tietoja maa- ja metsätalousministeriön sivulla EU:n nimi­suojalla lisä­arvoa perinteisille tuotteille. Nimet, joilla on suoja tai joille on haettu suojaa, löytyvät EU:n nimi­suoja­tieto­kannasta (DOOR).

Suuri osa alkuperänimityksistä on Suomessa niin harvoin esiintyviä, että niitä on luon­nol­lis­ta käsitellä sitaattilainoina, jolloin ne kirjoitetaan alkuperäkielen mukaisesti. Jos niiden tarkoittamat tuotteet yleistyvät Suomessa, nimitykset saatetaan suomalaistaa. Nimi­tyk­sen suoja koskee myös suomalaistettua asua.

Sellaiset vanhat nimitykset kuin ”ranskanleipä” eivät ole suojattuja. Ne eivät osoita nykyisten tuotteiden maantieteellistä alkuperää, vaikka itse nimi onkin muodostettu paikan alueen mukaan ja nimi on joissakin tapauksissa todella johtunut siitä, missä tuotteita on alkujaan valmistettu. Ne kirjoitetaan luonnollisestikin yleisnimien tavoin.

Paikannimien erityiskysymyksiä

Yleisiä tietolähteitä paikannimistä

Karttoja voi käyttää myös paikan­nimiä koskevien tietojen lähteenä, joskin karttojen laatutaso vaihtelee suuresti tässäkin suhteessa. On hyvä käyttää tunnetun kustantajan julkaisemaa varsi­nais­ta kartta­kir­jaa. Verkossakin on monia kartastoja, joissa on tietoja (ulkomaidenkin) kadun­nimien tasolle asti, joskin taso ja luotettavuus vaihtelevat melkoisesti.

Laajuutensa ja laajan käyttönsä takia keskeisessä asemassa on nykyisin Google Maps. Sen mukaisten nimien käyttö on usein perusteltua siksi, että monien lukijoiden voi olettaa käyttävän juuri Google Mapsia paikan etsimiseen kartalta.

Laajan valikoiman Suomen karttoja tarjoaa Maan­mittaus­laitoksen Karttapaikka.

Suomen paikannimistä on asuttujen paikkojen osalta laaja, Koti­maisten kielten keskuksen yllä­pitämä Asutusnimi­hakemisto. Toinen, osittain laajempi aineisto on Maan­mittaus­laitoksen nimistö­rekisteri, joka sisältää myös esimerkiksi soiden ja järvien nimiä; sivulla Nimistön tieto­kortit on siihen kohdistuva haku­toiminto.

Kadunnimistä päättävät Suomessa kunnat. Yleensä suomalaisissa kartoissa ja myös Google Mapsissa olevat kadun­nimet ovat kuntien päätösten mukaisia. Näitä virallisia nimi­asuja on syytä käyttää silloinkin, kun ne ovat yleis­kielen normien vastaisesti muodostettuja. Esimerkiksi Helsingin virallisessa kadun­nimien luettelossa on asut A.I. Virtasen aukio ja Larin Kyöstin tie, mutta henkilöistä puhuttaessa käytetään muuten asuja A. I. Virtanen (väli­lyönti kirjain­lyhenteiden välissä) ja Larin-Kyösti (yhdys­merkillinen asu).

Tietolähteitä ulkomaiden paikannimistä

Uusin ulkomaiden paikannimiä koskeva tietolähde on Kotuksen verkkojulkaisu Eksonyymit – Suomenkieliset ulkomaiden paikannimet ja niiden vieraskieliset vastineet. Se lienee tar­koi­tet­tu myös ohjeelliseksi. Toisaalta siinä on eräitä asioita, joissa se poikkeaa Kotuksen aiem­mis­ta kannan­otoista. Joitakin tällaisia on kuvattu verkkosivulla Suomen kielen normien muutoksia.

Kuitenkin maiden ja pääkaupunkien nimien osalta virallisena tietolähteenä voidaan pitää Kotuksen koostetta Maat, pääkaupungit ja kansa­lai­suu­det. Lisätietoja maiden nimistä löytyy sivun Maailman maat – nimet, koodit, kuvauksia kautta.

Ulkomaisten rakennusten ja rakenteiden nimet kirjoitetaan tavallisesti alku­kielen mu­kai­si­na (esim. Parthenon, World Trade Center), jos niissä ei ole yleis­nimi­osaa. Toisaalta yleis­nimi­osa usein suomennetaan, esimerkiksi Élysée-palatsi (ranskaksi Palais de l’Élysée), ja myös koko nimi saatetaan suomentaa, esimerkiksi Riemukaari. Tällaisia kysymyksiä kä­sit­te­lee ar­tik­ke­li Ulkomaisten rakennusten nimet suomenkielisessä tekstissä Kielikellossa 4/1994. Eräitä kirjoitus­sääntöjä on kuitenkin nyttemmin muutettu, kuten Kielikellon 4/2006 artikkelissa Antintalosta Hartwall-areenalle kuvataan.

EU:n tekstinlaadinnan ohjeissa on alueiden nimien luettelo, jossa on suomenkieliset nimet useille EU-maiden tärkeille alueille.

Paikannimien taivutusmuodon muodostaminenkin on joskus ongelmallista. Sitä käsitellään kohdassa Erisnimien ja vieraiden sanojen taivutus.

Vaikka esimerkiksi maannimistä siis on saatavilla normeja, maantieteelliset nimet yleisesti ovat varsin ongelmallisia. On selvää, että kaikille ulkomaiden paikan­nimille ei voida vahvistaa virallisia suomessa käytettäviä asuja. Yleiset säännöt ovat osittain varsin tulkinnanvaraisia.

Laaja kooste ongelmallisista ulko­maiden paikan­nimistä on Vierasnimikirjassa.

Milloin maantieteellinen nimi on yhdyssana?

Nykyisten sääntöjen mukaan maantieteellinen nimi kirjoitetaan yleensä yhdeksi sanaksi. Tähän on kuitenkin monia poikkeuksia, eikä sääntöjä kaikin osin noudateta kovinkaan yleisesti.

Sanaliitto tai yhdysmerkki vanha käytäntö

Van­has­taan on suomen kielessä käytetty maantieteellisinä niminä myös sana­liittoja, kuten ”Punainen meri”, ja yhdys­merkillisiä yhdys­sanoja, kuten ”Aral-järvi”.

Maantieteellisten nimien kirjoitusasun sääntöjä on muutettu useaan otteeseen. Muutoksia kuvataan sivuston Suomen kielen normien muutoksia kohdassa Paikannimet yhdyssanoiksi.

Suuntaus yhteenkirjoittamiseen

Suosituksissa on 1960-​luvulta alkaen menty siihen suuntaan, että nimet kir­joi­te­taan yhä yleisemmin yhteen ja ilman yhdysmerkkiä. Perusteluna on ollut etenkin se, että suo­ma­lai­set nimet ovat vanhastaan tätä tyyppiä, kuten ”Suomenlahti” ja ”Pyhäjärvi”. Nykyisin samaa linjaa suositellaan silloinkin, kun alkuosa on vieras erisnimi,

Kielitoimiston ohjepankin ohjeen mukaan kirjoitetaan yhdys­sanoiksi jopa sellaiset suoma­lais­ten paikkojen nimet, joiden alkuosa on sana­liitto. Tällöin tarkoitetaan nimiä, joissa sana­liitto koostuu yleis­nimistä, ei eris­nimistä (vrt. esim. nimeen Kustaa Aadolfin katu).

Linjan mukaisesti kielitoimisto on kehottanut kirjoittamaan ”Karjalankannas”, mutta erikseen kirjoitettu ”Karjalan kannas” on vielä paljon tavallisempi; se on nyttemmin taas sallittu, poik­keuk­se­na. Myös ääntämys on yleensä erikseen kirjoittamista vastaava, siis kaksi­huip­pui­nen, kuten usein niissäkin nimissä, jotka sääntöjen mukaan pitää kirjoittaa yhteen.

Tuloksena on usein nimiä, joita on vaikea hahmottaa, koska niissä alkuosa on vieras erisnimi tai koska ne poikkeavat vanhoista nimityypeistä. Esimerkiksi punainen-alkuisia yhdyssanoja ei suomessa vanhastaan ole, vaan niiden asemesta käytetään puna-alkuisia, joissa alkuosa on ns. yhdyssanamuodossa. Se, ettei Punaisesta merestä tehty Punamerta (kuten punaisesta kärpässienestä tehtiin punakärpässieni), vaan Punainenmeri, osoittaa osaltaan yhteen­kir­joi­tus­sään­nön keino­tekoisuutta: kyse on kahdesta sanasta, jotka vain vaaditaan kir­joit­ta­maan yhdeksi sanaksi.

Poikkeuksia: erikseen kirjoitettavia nimiä

Maantieteellisten nimien yhteen kirjoittamiseen on joukko poikkeuksia. Seuraavaan taulukkoon on pyritty tiivistämään ohjeet, jotka on esitetty Kieli­toimiston ohje­pankin sivulla Paikannimet: erilleen kirjoitettavat ja Eksonyymit-sivuston sivulla Eksonyymien oikein­kirjoitus­ohjeet. Merkintä ”(Eks.)” tarkoittaa, että ohje esitetään vain jälkimmäisessä.

Ihmisen rakennelmista Kieli­toimiston ohje­pankki kuitenkin esittää poikkeuksen, jonka mukaan ”harkitusti suunnitellut, selvästi yksilöivät rakennettujen kohteiden nimet (usein kaava­nimiä) kirjoitetaan yhteen”. Esimerkkeinä ovat Lystimäensilta ja Sörnäistenlaituri. Poikkeus on epäselvä, koska ovathan ihmisen tekemät rakennelmat yleisesti suunniteltuja ja yksilöiviä. On ehkä tarkoitettu, että koti­maiset kaava­nimet saattavat olla yhdys­sana­muotoisia, vaikka yleis­säännön mukaan ne olisivat sanaliittoja. On ehkä ajateltu, että Lystimäen silta ja Sörnäisten laituri eivät tuntuisi eris­nimiltä, vaan voisivat tarkoittaa mitä tahansa Lystimäessä olevaa siltaa tai Sörnäisissä olevaa laituria. Eksonyymit-sivustossa taas esitetään toisen­lainen poikkeus: ”Yhteen kirjoitetaan kuitenkin sellaiset selvästi yksilöivät rakennetun kohteen nimet (esimerkiksi muisto­nimet) kuin Allenbynsilta, Kaarlensilta, Keisarinkanava.”

Paikan lajia tarkoittavista sanoista Kieli­toimiston ohje­pankki sanoo, että yhteen kir­joi­te­taan ulko­maiden paikkojen sellaiset suoma­laistetut nimet, joiden ”jälki­osana on Suo­men paikan­nimissä harvinainen tai tuntematon maan­tieteellinen termi, kuten aavikko, alanko, allas, aro, atolli, hauta, jäätikkö, kaista, kanaali, keidas, kentät, kukkulat, kynnys, kynnäs, käy­tä­vä, laakio, laguuni, lähteet, maat, manner, matalikko, mutka, painanne, putoukset, ran­nik­ko, riutta, rotko, saaristo, salmet, selänne, suisto, suot, syvänkö, tasanko, tundra, vuoristo ja ylänkö”. Luettelosta puuttuu sana kannas, mutta erikseen sanotaan, että ”erilleen kir­joi­te­taan myös ulko­maiset paikan­nimet, joiden alku­osa on genetiivi­muodossa ja jälki­osana on sana kannas, esimerkiksi Panaman kannas. Eksonyymit-sivustossa esitetään lähes sama luet­te­lo, lisäyksinä alueet, erg, kannas, katarakti, keitaat, kordillieerit, rotkot, tasangot, vuo­ris­tot, mutta ilman sanaa atolli. Vaikka luetteloiden edellä on kuten-sana, niitä on ilmei­ses­ti pidetty tyhjentävinä. Esimerkiksi sana haffi puuttuu, ja Eksonyymit-sanastossa on sana haffi kirjoitettu yhteen alku­osan kanssa, esi­mer­kik­si Veikselinhaffi, vrt. Veikselin kynnäs, vaikka haffi on Suomen nimistölle varmasti vielä vieraampi kuin kynnäs. Toisaalta esimerkiksi Googlen kartoissa on kirjoitettu yhteen sekä Veikselinkynnäs että Veikselinhaffi.

Tilanne on siis melkoisen sekava. Yksin­kertaisempaa olisi, jos olisi lueteltu Suomen paikan­nimissä esiintyvät jälkiosat (järvi, joki, lahti jne.) ja sanottu, että ulko­maisissakin nimissä ne kirjoitetaan yhteen alkuosan kanssa (esimerkiksi Biskajanlahti), muut maan­tieteel­li­set termit erikseen. Näin ei ole tehty, ja kielen­käyttäjä, joka haluaa noudattaa normeja, joutuu tar­kis­ta­maan tällaiset nimet Eksonyymit-sivustosta.

Yhdysmerkki maantieteellisissä nimissä

Monissa maantieteellisissä nimissä, jotka kirjoitetaan pääsäännön mukaisesti yhdeksi sa­nak­si, käytetään kuitenkin osien välissä yhdysmerkkiä. Ks. kohtaa Yhdysmerkki yhdyssanan osien välissä. Huomaa erityisesti, että nykyisten sääntöjen mukaan ei yhdysmerkkiä yleensä käytetä sentapaisissa nimissä kuin Balatonjärvi (alkuosa erisnimi, jälkiosa yleisnimi), vaikka tämä poikkeaa yhdysmerkin käytön yleisistä säännöistä.

Yhdysmerkkiä käytetään paitsi niissä (melko harvinaisissa) nimissä, joiden osat ovat rin­nas­tei­set, myös silloin, kun paikannimen (esimerkiksi ”Suomi”) edessä on rajoittavana määritteenä toi­mi­va alku­osa (esimerkiksi ”Etelä-”). Samaa linjaa sovelletaan analogisesti myös esimerkiksi nimeen ”Uusi-Seelanti”, vaikka suomessa ei käytetäkään sanaa ”Seelanti” itsessään nimenä (vaan käytetään hollanninkielistä nimeä ”Zeeland”). Lisäksi yhdys­merkkiä käytetään, jos nimen­osa koostuu kahdesta (tai useammasta) sanasta.

Yhteenkirjoittamislinja on (Kielikellon 2/2006 mukaan) tarkoitettu ulottumaan myös monikollisiin nimiin, joissa on adjektiivi määritteenä. Niissä on aina yhdysmerkki. Erikseen kuitenkin kirjoitetaan tietyt tapaukset, joissa jälkiosa on yhdyssana (ks. seuraavaa kohtaa).

Määrite yhdyssanan edessä paikannimessä

Jos paikannimessä on määrite yhdyssanan edessä, niin sekä määrite että yhdyssana aloi­te­taan versaalilla ja

• taipumaton määrite kirjoitetaan yhdysmerkillä yhdyssanaan yhdistetyksi; taipumattomia määritteitä ovat mm. Ala-, Ali-, Etu-, Keski-, Taka-, Yli- ja Ylä- sekä ilman­suuntaa osoit­ta­vat, kuten Länsi- ja Pohjois-
  Keski-Vuosaari : Keski-Vuosaaressa

  Itä-Götanmaa : Itä-Götanmaalla
• taipuva määrite kirjoitetaan erilliseksi sanaksi; taipuvia määritteitä ovat mm. Iso, Pieni, Uusi ja Vanha.
  Vanha Hämeentie : Vanhalla Hämeentiellä

  Isot Sundasaaret : Isoilla Sundasaarilla

Yhdysmerkittömiksi ovat poikkeuksellisesti vakiintuneet nimet Peräpohjola (tai harvemmin Peräpohja), joka tarkoittaa historiallisen Pohjan­maan vanhinta osaa, joka nykyisin usein luetaan Lappiin kuuluvaksi, ja Länsipohja, joka tarkoittaa Tornion­joen molemmin puolin sijaitsevaa aluetta, joka on osittain Ruotsia, osittain Suomea.

Suomalaisten paikannimien erikoisuuksia

Suomen kuntien yhdyssanamuotoiset nimet kirjoitetaan edellä sanotusta poiketen ilman yhdysmerkkiä. Yhdysmerkkiä kuitenkin käytetään silloin, kun alkuosa loppuu samalla vokaalilla, jolla loppuosa alkaa (Yli-Ii).

Muutoin käytetään yhdysmerkkiä edellä kuvatulla tavalla myös suomalaisissa nimissä.

Kuitenkin esimerkiksi ”Vanha Vaasa” on tavallinen nimitys, vaikka ”Vanha-Vaasa” on oh­jei­den mukainen. Lähes yksinomainen kirjoitusasu lienee ”Vanha Suomi”, joka tarkoittaa Suo­men historiallisen alueen tiettyä osaa, jonka Pietari Suuri valloitti Venäjälle.

Huomaa, että esimerkiksi ”Vanha-Porvoo” on alueen nimitys (Porvoon vanhin osa), kun taas ”vanha Porvoo” tarkoittaa vanhan ajan Porvoota tai yleisesti Porvoota sen ikää koros­taen.

Rakennusten nimet

Maantieteellisiin nimiin voidaan rinnastaa rakennusten nimet, joissa usein on loppuna ”-talo”. Niissä kielenhuolto pyrki aiemmin tekemään eron kokonaan yhteen kirjoitettavien ja yhdys­merkil­li­si­nä kirjoitettavien nimien välillä sen mukaan, kuuluuko loppuosa itse nimeen vai ei. Kielikellon 2/2006 artikkelissa Erisnimiin liittyvät viivat sanottiin muun muassa, että on ole­mas­sa esimerkiksi rakennus nimeltä ”Finlandia”, vaikka tämä ei vastannut yleistä kieli­tajua.

Linjaa on kuitenkin muutettu niin, että rakennusten nimiin sovelletaan yleissääntöjä eikä maantieteellisten nimien sääntöjä. Kielikellon 4/2006 artikkelissa Antintalosta Hartwall-areenalle muutosta kuvataan seuraavasti:

Kielilautakunta päätti kokouksessaan 20.11.2006 suosittaa julkisten rakennusten, toimitilojen ja salien nimissä käytettäväksi yhdysmerkkiä, kun nimessä on alkuosana perusmuotoinen (nominatiivimuotoinen) erisnimi ja jälkiosana nimettävän kohteen lajia ilmaiseva sana (esim. talo tai sali). Aiemmin tämäntyyppiset nimet on suositettu kirjoittamaan ilman viivaa (esim. Topeliussali). Nyt hyväksytään siis (jo aiemmin yleistynyt) kirjoitustapa Kerava-talo, Topelius-sali, Eiffel-torni, Hartwall-areena, Pohjola-stadion ja Turku-halli. Kirjoitustavassa ei tehdä erotusta sen mukaan, il­mai­see­ko yhdyssanan osana oleva erisnimi kohteen sijaintia (Turku), henkilön kun­nioit­ta­mis­ta, kuten muistonimissä (Topelius), rakennuksen suunnittelijaa tai ra­ken­nut­ta­jaa (Eiffel) vai onko se toiminimen tai tuotteen mainos (Hartwall).

Edelleen voidaan kirjoittaa entisen ohjeen mukaan Karjalatalo ja Kokkolasali; vakiintuneita kirjoitusasuja ei ole syytä ruveta muuttamaan. Tällä tavoin kieleen jää rinnakkaisuutta, mutta nykyinen sekava kirjoitusasujen kirjo kuitenkin vähitellen yhdenmukaistuu.

Kannanotto sisältää siis usein käytössä olevien nimiasujen virallistamisen. Sen sijaan toive yhden­mukais­tu­mi­ses­ta vaikuttaa epärealistiselta. Esimerkiksi Hartwall-areenalle otettiin käyttöön uusi nimiasu ”Hartwall Arena”, josta taas luovuttiin vuonna 2022, jolloin nimeksi tuli ”Helsinki-halli”.

Lautakunnan kannanotto jättää avoimeksi, mitkä asut katsotaan vakiintuneiksi. Se mainitsee erikseen asun Turku-halli, vaikka kyseinen halli itse on käyttänyt (erilaisten sponsori­nimien ohella) asua Turkuhalli, joka muutenkin on selvästi yleisempi.

Ongelmallisia maantieteellisiä nimiä

Seuraavassa on joitakin tärkeitä tapauksia esimerkkeinä siitä, mitä erilaisia poliittisiakin puolia nimiongelmiin saattaa kuulua:

• Alankomaat ∼ Hollanti. ”Alankomaat” on virallisempi nimi, mutta ”Hollanti” on käy­tän­nös­sä paljon yleisempi, ja myös Kotuksen maannimiluettelo mainitsee Alanko­mai­den kohdalla ”Käytössä myös nimi Hollanti.” Alkujaan ”Hollanti” tarkoittaa Alankomaiden osaa, joka nykyisin jakautuu Etelä- ja Pohjois-Hollannin maakuntiin, mutta käytännössä se ymmärretään koko maan nimeksi. EU:n tekstin­laadinnan ohjeiden maannimi­luette­los­sa kuitenkin sanotaan: ”Tulee käyttää nimeä ’Alankomaat’, ei ’Hollanti’, joka muodostaa vain osan Alankomaista.” EU-tekstien ulkopuolella tällaista ohjetta ei tarvitse noudattaa. Jos on tarpeen puhua Hollannista maakuntana, voidaan käyttää hollannin­kielistä nimeä ”Holland”. EU:n alueiden nimien luettelossa mainitaan Etelä-Holland ja Pohjois-Holland.
• Burgundi ∼ Bourgogne. Burgundi on vanhastaan käytetty nimitys, joka perustuu alueen saksankieliseen muotoon. Kielenhuolto tuntuu suosittelevan ranskankielistä Bourgogne-muotoa, koska alue kuuluu nykyisin Ranskaan. Kuitenkin kannanoton mukaan Burgundi-nimeä ”voi käyttää mm. historiaa koskevissa teksteissä, koska sillä on vankka tausta” germaanisen heimonnimen ”burgundit” takia! (Kielikello 1/2004, kirjoitus Burgund vai Bourgogne?)
• Burma ∼ Myanmar. Maan vanha nimi on Burma (tai Birma), mutta sotilashallitus antoi v. 1989 maalle nimen Myanmar. Tämä nimi esiintyy yleensä myös virallisissa valtioiden nimien luetteloissa, mutta monilla tahoilla se liitetään sotilashallitukseen ja sen tilalla käytetään Burma-nimeä. Kielitoimiston luettelossa on nimi Myanmar, johon liittyy huomautus ”Käytössä myös nimi Burma.” EU:n luettelo sanoo: ”Yhdistyneet kansakunnat käyttää nimiä ’Myanmar’ (lyhyt muoto) ja ’Myanmarin liiton tasavalta’ (koko nimi), mutta EU:n teksteissä on suositeltavaa käyttää muotoa ’Myanmar/Burma’.”
• Elsass ∼ Alsace ja Lothringen ∼ Lorraine. Aiemmin käytettiin saksankielisiä asuja, jotka edelleen ovat tavallisia paitsi historiankirjoissa myös hakuteoksissa. (Elsass on itse asiassa sikäli suomalaistettu asu, että ennen 1990-luvulla aloitettua saksan oikein­kirjoituksen uudistusta nimi kirjoitettiin saksaksi Elsaß.) Koska alue kuuluu pää­osin Ranskalle, on ranskankielisiä asuja ruvettu pitämään oikeina, ja käy­tän­nös­sä­kin näyttää jo olevan tavallisempaa kirjoittaa Alsacesta ja Lorrainesta. Kielen­huolto on erikseen ottanut kannan, jossa suositellaan nimiä Alsace ja Lorraine (Kielikello 1/2004, kirjoitus Elsassin vai Alsacen viiniä?)
• Georgia ∼ Gruusia. Suomen kielessä käytettiin aiemmin Gruusia-nimitystä, mutta sitä on pidetty vältettävänä, koska se perustuu maan venäjänkieliseen nimeen. Tilalle on enim­mäk­seen tullut Georgia-nimitys ainakin virallisessa kielenkäytössä.
• Hongkong on suomessa vakiintunut asu. Sitä ei ole syytä korvata englannin mukaisesti asulla Hong Kong. Kiinankielisen nimen pinyin-transkriptio Xianggang on suomen­kie­li­sis­sä teksteissä varsin harvinainen.
• Iberian niemimaa ∼ Pyreneiden niemimaa. Jälkimmäinen (myös asussa Pyreneitten niemimaa) on vanha suomenkielinen nimitys. Nykyisin on ilmeisesti lähinnä englannin (ja romaanisten kielten) vaikutuksesta ruvettu puhumaan Iberian niemimaasta, ja tämä lienee jo yleisempi nimi, vaikkakin vanhemmalle polvelle ehkä outo. Toisaalta usein voidaan selvemmin kirjoittaa Espanjasta ja Portugalista (tai ehkä vain Espanjasta).
• Kalkutta ∼ Kolkata. Kalkutta-nimeä kielitoimisto pitää suomeen vakiintuneena sovin­nais­muo­to­na, joka on taivutukseltaankin sopeutunut suomeen (Kalkutta : Kal­ku­tas­sa). Bengalin kielen mukaista asua Kolkata käytetään nykyisin kuitenkin jossain määrin.
• Kiova ∼ Kiev. Aikoinaan pidettiin eräissä piireissä poliittisista syistä vanhaa suomalaista nimiasua Kiova sopimattomana ja sen tilalla käytettiin asua Kiev. Kuitenkin Kiev on eng­lan­nin­kie­li­nen asu, ei venäjänkielinen (Kijev) saati maan virallisen kielen ukrainan mu­kai­nen (Kyjiv). Mainittaessa esimerkiksi Kiovan mukaan nimettyjä neuvostoliittolaisia lai­vo­ja on oikein käyttää venäjänkielistä nimeä siirtokirjoitettuna: Kijev-luokan lento­tuki­alus.
• Kongo. Entisen Belgian Kongon ja entisen Ranskan Kongon itsenäistyttyä on ollut sekaan­nuk­sia, kun molemmat ovat käyttäneet Kongo-nimitystä, joskin toinen käytti välillä Zaire-nimeä. Yleensä pelkkä Kongo-sana riittää viittaamaan maista suurempaan (ent. Belgian Kongo), ja toisesta voidaan käyttää nimitystä Brazzavillen Kongo pää­kau­pun­gin mukaan. Virallisimpia tekstejä varten on tarkistettava kulloisenkin tilan­teen mukainen virallisin nimikäytäntö. Tätä kirjoitettaessa se on epälooginen: pienemmän nimi on Kongo (pitkä nimi: Kongon tasavalta) ja suuremman nimi Kongon de­mok­raat­ti­nen tasavalta, josta ei ole lyhyempää muotoa.
• Peking ∼ Beijing. Kiinan pääkaupungin nimi on suomeksi vanhastaan Peking. Asu Beijing on Kiinan nykyisin virallisen transkriptiojärjestelmän (pinyinin) mukainen asu, ja monet pitävät sitä oikeana. Käytännössä Peking-muoto on edelleen tavallinen, ja se voitaisiin tul­ki­ta vakiintuneeksi suomenkieliseksi asuksi, johon transkription muutokset eivät vai­ku­ta. Tällainen kanta otetaan myös Kielitoimiston ohjepankin sivulla Kiinan­kieli­set nimet: suomeen mukautettu vai kansainvälinen nimiasu? Tosin kielitoimiston muussa aineistossa esitetään myös Beijing-muoto mahdollisena. Mai­nit­ta­koon, että suomen kielen sääntöjen mukaan luettuna kumpikin asu on aika kau­ka­na kiinan­kieli­ses­tä ääntämyksestä (joka on suunnilleen [peitsing]). Ks. myös huo­mau­tus­ta Peking-nimen yleisyydestä.
• Portugal ∼ Portugali. Useimmissa kielissä nimessä ei ole i:tä lopussa, mutta suomen­kie­li­seen nimeen se kuuluu vanhan käytännön ja kielitoimiston kannan mukaan. Kuitenkin i:tön asu lipsahtaa aika virallisiinkin teksteihin.
• Priština ∼ Pristina. Vanhastaan on käytetty asua Priština, joka on serbiankielisen nimen standardinmukainen translitteraatio. Kun nimi on ruvennut esiintymään sanoma­lehdis­sä, on nimiasu usein ollut Pristina, todennäköisesti lähinnä huoli­mat­to­muu­den takia. Toisaalta se on päässyt myös kieli­toimiston luetteloon.
• Québec ∼ Quebec. Suomenkielisissä hakuteoksissa esiintyy molempia muotoja. Québec on peräisin ranskasta, joten sen voisi asettaa etusijalle, koska alueen enemmistön kieli on ranska. Ääntämyskin on suomessa [kebek], joka on enemmän ranskan kuin eng­lan­nin mukainen.
• Viro ∼ Eesti. Viro on suomessa vanhastaan käytetty ja mm. kielitoimiston suosittama nimi. Ks. huomautuksia valinnasta Viron ja Eestin välillä.
• Soul ∼ Söul. Suomen kielen lautakunta päätti jo v. 1986 suosittaa suomen kieleen asua ”Soul”.

• Yhdistynyt kuningaskunta ∼ Iso-Britannia ∼ Britannia ∼ Englanti ∼ UK. Suositeltavin nimitys on lähes kaikissa yhteyksissä ”Britannia”. Kuitenkin EU:n asiakirjoissa ja vastaavissa on käytettävä nimeä ”Yhdistynyt kuningas­kunta” tai, jos puhutaan virallisessa yhteydessä maasta valtio-oikeu­del­li­se­na toimijana, proto­kolla­nimeä ”Ison-Britannian ja Pohjois-Irlannin yhdistynyt kuningas­kunta”.

  Nimen ”Yhdistynyt kuningas­kunta” ongelmana on pituuden lisäksi se, että kaikki eivät välttämättä ymmärrä, mitä valtiota tarkoitetaan. Protokollanimen käyttö taas on olisi aivan liian epäkäytännöllistä.

  Yksi vaihtoehto on lyhenne UK (sanoista United Kingdom), luettuna kirjaimittain (uu koo). Mikään suositus ei mainitse sitä, mutta se voisi olla kaikkein käytännöllisin. Vieraskielisen nimen lyhenteen käyttö valtion nimenä on epätavallista, mutta sille on tärkeä esikuva: USA.

  Periaatteessa Britannia on vain osa Yhdistynyttä kuningaskuntaa, johon kuuluu sen lisäksi Pohjois-Irlanti. Sekaannusten vaara on kuitenkin olematon, ja ”Britannia” on paljon käytännöllisempi ja laajemmin tunnettu nimitys. Jos kuitenkin jossain yhteydessä todella viitataan Britanniaan alueena, joka ei sisällä Pohjois-Irlantia, on luonnollisestikin käytettävä koko valtiosta nimitystä Yhdistynyt kuningaskunta.

  Sen sijaan Englanti on vain Britannian osa, ja todelliset sekaannukset ovat mah­dol­li­sia, ellei nimityksiä pidetä erossa toisistaan. Englannillahan on esimerkiksi oma jalka­pallo­maajoukkue, oma lippu jne. Lisäksi Englannista on oikein puhua historiallisissa yhteyksissä, kun viitataan aikaan ennen vuotta 1707, jolloin Englannin ja Skotlannin personaali­unioni muutettiin Britannian reaali­unioniksi.

  Sekaantumisvaara on toisaalta hyvin pieni sellaisissa ilmauksissa kuin ”Englannin kuningatar” ja ”Englannin punta”, joita voidaan pitää varsin vakiintuneina. Toisaalta esimerkiksi aiemmin yleinen ”Englannin pääministeri” on nykyisin useammin ”Bri­tan­nian pääministeri”.

  Nimitystä ”Iso-Britannia” käytetään yleisesti, mutta Jaakko Anhava on pe­rus­tel­lut vakuuttavasti (Kielikellossa 3/2006 artikkelissa Kiinanšakki ja salamurha – virheitä ja jäänteitä), miksi etuliite ”Iso-” on asiallisesti turha: se on vain kaikua rans­kas­ta, jossa on to­del­li­nen tarve erottaa toisistaan Bretagne (tietty Ranskan alue) ja Grande-Bretagne (Britannia). Melko vähän tunnetussa suomen kielen lautakunnan kannanotossa vuo­del­ta 1996 sa­no­taan, että muissa kuin valtiollisissa virallisissa yhteyksissä voidaan käyt­tää ni­mi­tyk­siä Britannia, Iso-Britannia ja Englanti, tässä suosi­tuim­muus­järjes­tyk­ses­sä. Ks. kieli-​ikku­naa Britannia vai Iso-Britannia? ja laajahkoa Kielikellon 3/1996 artikkelia Saarivaltakunnan nimi. (Tosin mm. kieli­toimiston oppaissa käytetään ylei­ses­ti nimeä Iso-Britannia, joka siis on lautakunnan mielestä vasta toisella sijalla. Se esiintyy myös valtion protokolla­nimessä.)

  Sekaannuksia on lisännyt se, että erään käsityksen mukaan Britannia-nimitys tarkoittaa vain historiallista Rooman provinssia. Tälle linjalle on asettunut jopa Yleinen suomalainen asiasanasto (YSA), joka siis suosittaa nimitystä Iso-Britannia.

  Laadittaessa asiakirjoja EU:n hallinnolle (tai sen sisällä) pitää ottaa huomioon, mitä EU:n tekstinlaadinnan ohjeiden liitteessä A sanotaan:

  Valtiosta tulee käyttää nimeä ”Yhdistynyt kuningaskunta”, ei ”Iso-Bri­tan­nia” ​(käsittää Englannin, Skotlannin ja Walesin). Yhdistynyt kuningaskunta käsittää näiden kolmen kokonaisuuden lisäksi myös Pohjois-Irlannin. Puhtaasti maan­tieteel­li­nen termi ”Britteinsaaret” käsittää myös Irlannin ja Yhdis­ty­nee­seen kuningaskuntaan hallinnollisesti yhteydessä olevat alueet (Man­saari ja Kanaalisaaret, jotka eivät ole osa Yhdistynyttä kuningaskuntaa).

Poliittisista syistä johtuvat nimenmuutokset

Useissa maissa on paikkoja nimetty uudestaan erilaisista poliittisista syistä. Usein on haluttu korvata vanhoja siirtomaavallan antamia nimiä omakielisillä, osittain taas on muutettu nimiä toisenkielisiksi valtiollisten muutosten takia. Vrt. kohtaan Nimipolitiikkaa.

Jos käytetään jotakin tällaista uudehkoa nimeä, on yleensä syytä mainita vanha nimi sulkeissa, jos kyseessä on alue tai paikka, joka laajasti tunnetaan tällä nimellä. Muutoinhan suuri osa lukijoista ei ymmärrä, mitä tarkoitetaan.

Jos pelätään, että tällainenkin koetaan epäkorrektiksi, voidaan erikseen mainita vanha nimi entiseksi: Sri Lanka (ent. Ceylon). Ceylon-nimeä on joka tapauksessa perusteltua käyttää saaren nimenä esimerkiksi luonnonmaantieteessä, vaikka valtiota kutsuttaisiin Sri Lankaksi.

Määrite Saint ∼ St. tai vastaava

Paikannimissä, jotka perustuvat jonkun pyhimyksen nimeen, on usein määritteenä pyhimystä tarkoittava sana, kuten Saint tai St. Tämä määrite kirjoitetaan tietenkin sen kielen mukaan, jos­ta nimi muutenkin on peräisin. Valittaessa sanan ja lyhenteen välillä pitäisi arvioida, kum­pi on kussakin tapauksessa yleisempi käytäntö.

Kaikki edellä mainitut esimerkit perustuvat apostoli Paavalin nimeen. Tämäntapaisissa paikannimissä ei pyhimyksennimeä siis suomenneta. Tavallaan poikkeuksen muodostaa sovinnaisnimi Pietari, venäjäksi Sankt-Peterburg (ja Pietari-Paavalin linnoitus).

Tällaisten nimien kirjoitusasu vaihtelee varsinkin ranskassa, jossa saatetaan käyttää Saint-​sanaa tai sen lyhennettä St ilman pistettä tai pisteellisenä. Myös välilyönnin tai yhdys­mer­kin käytössä on vaihtelua, esimerkiksi Saint-Émilion, St Émilion, St.Émilion, St-Emilion. Huo­li­tel­lus­sa kielessä yleisin käytäntö näyttää olevan sellainen, että lyhennettä ei käy­te­tä ja osat yhdistetään toisiinsa yhdysmerkillä.

Henkilönnimien erityiskysymyksiä

Alkukielen noudattaminen

Vieraat henkilönnimet tulisi yleensä kirjoittaa mahdollisimman tarkoin alkukielen mukai­ses­ti. Tässä kuitenkin tehdään paljon virheitä, pieniä ja isoja. Markus Lång on koonnut laa­jah­kon kokoelman henkilönnimiä, jotka yleisesti kirjoitetaan väärin: Oops… you did it again!.

Vain joukkoa hyvin tunnettuja tai muuten merkittäviä vieraita henkilönnimiä käytetään suomalaistetussa asussa, ja suomalaistaminen koskee yleensä vain etunimeä. Aiemmin sel­lai­sia asuja käytettiin paljon useammista nimistä (esim. ”Yrjö Washington”). Tilanne on osit­tain epävakaa muun muassa siksi, että kielenhuollon kanta on muuttunut.

Suomeen mukautettuja asuja

Vierasnimikirjassa on nimiluettelo, josta voi tarkistaa, onko vieraalle nimelle vakiintunut suomen kieleen alku­peräisestä poikkeava asu. Seuraavassa kuvataan tärkeimmät henkilön­nimien tyypit, joita esiintyy suomeen mukautettuina

• Useimmat Raamatun henkilöt, kuten ”Iisak”, ”Mooses” ja ”Jeesus”. Nimien asu tosin on saattanut muuttua; mm. vuoden 1992 raamatunsuomennoksessa on korvattu jouk­ko vakiintuneita asuja (esim. ”Aabraham”) toisilla (esim. ”Abraham”).
• Monet vanhan ajan hallitsijat ja muut historiallisesti merkittävät henkilöt. Usein suo­mes­sa käytetty asu perustuu kreikkalaiseen asuun, joka voi olla kaukana alkuperäisestä; esim. ”Hammurabi” (alkuperäinen asu lienee ʔAmmurāpi), ”Ramses” ​(muinaisegyptissä konsonantit Rʕmss, vokaaleja ei tiedetä), ”Kserkses” ​(persiaksi Xšayāršā), ”Aleksanteri” ​(kreikaksi Aléksandros) ja ”Ksantippa” ​(kreikaksi Ksanthíppē). On epä­toden­nä­köis­tä, että tällaisia nimiä tulisi lisää. Pikemminkin saatetaan nimiä yrittää palaut­taa alku­peräi­sem­pä­nä pidettyyn asuun; historian­kirjoissa saattaa esiintyä esimerkiksi Hammurapi ja Ramesses.
• Muutamat muut hyvin tunnetut ja merkittävät historian henkilöt, lähinnä ”Kristoffer Kolumbus” (eri muotoja eri kielissä, alkuperäisimpänä liguurinkielinen Christoffa Corombo), ”Josif Stalin” (venäjäksi Iosif Stalin), ”Martti Luther”​ (saksaksi Martin Luther), ”Leo Tolstoi” (venäjäksi Lev Tolstoi) ja ”Frans Ferdinand” (saksaksi Franz Ferdinand; Itävallan arkkiherttua), Jasser Arafat (arabiaksi Yasir ʿArafat). Tähän ryhmään kuuluvia nimiä saattaa jossain määrin tulla uusia, esimerkiksi Benjamin Netanjahu (hepreaksi Binyamin Netanyahu).
• Useat Suomen historian merkkihenkilöt, joilla on ruotsinkielinen nimi, esim. ”Sakari Topelius”. Monien mielestä nämä nimet pitäisi palauttaa ruotsinkieliseen asuun, kuten Kansallisbiografiassa on tehty, esim. ”Zachris Topelius” (tai ”Zacharis Topelius”; nimen asu on vaihdellut).
• Useimmat Euroopan maiden monarkit, kuten kuninkaat ja keisarit, ja osittain ku­nin­gat­ta­ret, esim. ”Kustaa Vaasa” (ruotsiksi ”Gustaf Wasa” tai ”Gustav Vasa”), Napoleon (ranskaksi Napoléon, italiaksi Napoleone), kuningatar Elisabet (englanniksi Elizabeth), keisarinna Elisabet (venäjäksi Jelizaveta). Kuitenkin vuoden 2002 jälkeen hallitsijoiksi tulleista käytetään alku­kielistä nimeä, esimerkiksi Charles III.
• Monet paavit, etenkin ne, joiden nimi on raamatullinen, esim. Johannes Paavali (latinaksi Ioannes Paulus) ja Klemens (lat. Clemens), mutta toisaalta kirjoitetaan latinan mukai­ses­sa asussa mm. Benedictus ja Innocentius. Horjuntaa on nimessä Sixtus ∼ Sikstus (ja Sixtuksen kappeli ∼ Sikstuksen kappeli); mm. Suomen katolisen kirkon laatima suomen­kie­li­nen paavien luettelo käyttää Sixtus-asua (vrt. luetteloon List of popes, jossa on eng­lan­nin­kie­li­set nimet).
• Venäläiset naisten etunimet, jotka pitäisi venäläisten nimien siirtokirjoituksen standardin yleisperiaatteiden mukaan kirjoittaa ija-loppuisina, mutta jotka on (kuten standardikin epäsuorasti sanoo) tapana kirjoittaa suomessa ia-loppuisina, esim. ”Anastasia” ​(venä­jäksi ”Anastasija”). Kielen­huollon kanta asiaan on epä­selvä.

Antiikin nimet

Antiikin nimissä esiintyy jonkin verran horjuntaa. Erityisesti kreikkalainen nimi saattaa esiintyä kreikankielisessä asussa (translitteroituna), latinalaistetussa muodossa tai suo­ma­lais­te­tus­sa muodossa. Tämä selittää sellaisen vaihtelun kuin Akhilleus ∼ Achilles ∼ Akilles.

Nykyisin latinalaistettu muoto tulee suomenkieliseen tekstiin usein siksi, että se kopioi­daan englanninkielisestä lähteestä. Huolitellussa kielessä suositaan nykyisin yleensä kreikan­kieli­siä asuja. Suomalaistettu asu on kuitenkin tavallinen muutamissa tapauksissa, kuten (Troijan) Helena (kreikaksi Helénē), Ksantippa (Ksanthíppē) ja Apollo (Apóllōn) sekä tilanteissa, joissa nimi on muo­dos­tu­nut ikään kuin käsitteeksi, kuten Akilleen kantapää ja akilles´­jänne.

Nimien asun vaihtelusta

Henkilönnimien mukauttaminen on tavallista muissakin kielissä. Esimerkiksi englannissa se on varsin yleistä. Tästä aiheutuu noloja virheitä, jos esimerkiksi kääntäjän yleissivistys tai tarkkaavaisuus ei ole riittävä. Jos englanninkielinen teksti käsittelee henkilöä nimeltä ”John Calvin”, pitää kääntäjän selvittää, onko kyseessä kuuluisa uskonpuhdistaja, jolloin suomen kielessä on käytettävä alkuperäistä, ranskankielistä asua ”Jean Calvin”. Noloa on myös, jos suomenkieliseen tekstiin lipsahtaa ”Plato”, kun tarkoitetaan muinaisen Kreikan filosofia (”Platon”).

Nykyisistä nimistä aiheuttavat ongelmia muun muassa venäläiset nimet siksi, että Venäjän ulkomaanpasseissa käytettävä nimien translitteraatio poikkeaa suomessa käytetystä. Jos passissa lukee sukunimenä ”Chekhov”, niin pitäisikö käyttää tätä kirjoitusasua, vaikka kyseessä on aivan sama nimi kuin se, joka on totuttu suomessa kirjoittamaan ”Tšehov” (tai ”Tshehov”)? Ainakin virallisissa yhteyksissä linjana on, että käytetään passissa olevaa asua.

Eräänlaisina uusina sovinnaisniminä voidaan pitää yleisesti tunnettuna henkilönnimiä, joiden asu perustuu englannin (tai ranskan) käytäntöön. Tämä koskee etenkin nimiä, joiden alkuperäinen kirjoitusasu ei perustu latinalaiseen aakkostoon. Esimerkiksi Aristoteles Onassis ja Omar Sharif tunnetaan nimillä, jotka vastaavat englannin käytäntöä, eivät suoma­lai­sia siirtokirjoitusmenettelyjä. Kun kyseessä on hyvin tunnettu nimi, on kansain­väli­sen kirjoitusasun käyttö perusteltua, koska muunlainen asu (esimerkiksi suoma­lai­sen standardin mukainen Aristotélis Onásis) herättäisi hämmennystä tai sitä ei ehkä edes tunnistettaisi.

Eri kulttuurien nimikäytännön vaikutus

Henkilönnimissä on otettava huomioon, että vieraiden kulttuurien nimikäytännöt voivat poiketa meikäläisestä paljonkin. Eri käytäntöjä kuvaa mm. Kotuksen julkaisema kirjanen Sukunimi? Etunimi? Maahanmuuttajien nimi­jär­jes­tel­mis­tä. Esimerkiksi unkarissa kirjoitetaan sukunimi ennen etunimeä (esimerkiksi Nagy Imre), mutta unkarilaisetkin vaihtavat nimien järjestyksen, kun kirjoittavat muulla kielellä. Muissa kielissä unkarilaiset nimet kirjoitetaan niin, että etunimi on ensin (esi­mer­kik­si Imre Nagy). Niinpä jos nimen asu tarkistetaan unkarin­kieli­ses­tä lähteestä, saatetaan päätyä väärään järjestykseen, ellei oteta huomioon nimikäytäntöjen eroa.

Joissakin kulttuureissa sukunimellä voi olla erikseen maskuliininen ja feminiininen muoto. Tätä on yleensä noudatettu suomen­kielisessä tekstissä; esimerkiksi Raisa Gorbatšova (Mihail Gorbatšovin puoliso). Kuitenkin Suomen suku­nimi­laista johtuu, että Suomessa suku­nimen muoto ei muutu; ks. Kielikellon 2/2002 kirjoitusta Onko herra Ivanovin puoliso rouva Ivanov vai rouva Ivanova?

Horjuntaa on kreikkalaisissa nimissä. Viestimissä ja mm. EU:n suomen­kielisillä sivuilla esiintyy komissaarin nimi Stella Kyriakides, vaikka kreikassa käytetty asu on (siirto­kirjoitus­tavasta riippuen) Stella Kyriakidou, Stélla Kiriakídu tms., jolloin suku­nimenä on itse asiassa avio­miehen suku­nimen Kyriakides (t. Kiriakídis tms.) genetiivi­muoto.

Määräävä artikkeli vieraissa nimissä

Vieraaseen nimeen, etenkin organisaation, rakennuksen, julkaisun tms. nimeen, kuuluu usein määräävä artikkeli, esimerkiksi The Times. Normit eivät ota kantaa siihen, käsitetäänkö artik­ke­li nimen osaksi, joka säilytetään, kun nimi esiintyy suomenkielisessä tekstissä.

Yksinkertaisimmalta vaikuttaa periaate, jonka mukaan artikkeli säilytetään, jos se kuuluu viralliseksi katsottavaan nimeen. Tällöin sen kirjoitusasukin on vieraan kielen mukainen.

Etenkin hyvin tunnetuista nimistä jätetään kuitenkin usein artikkeli pois, vaikka alkukielessä olisi artikkeli (esim. Le Louvre, The Beatles).

Arabiankielisten nimien määräävä artikkeli al kirjoitetaan arabian siirtokirjoituksen peri­aattei­den mukaan virkkeen sisällä gemenalla, ja se yhdistetään pääsanaan yhdysmerkillä.

W-kirjain vanhoissa nimissä

Monissa suomalaisissa nimissä esiintyy w-kirjain, esimerkiksi Waltari, Wiipurin Sanomat, Wiipurilainen Osakunta. On jopa pyritty muodostamaan uusvanhoja kirjoitusasuja, kuten Warkaus, lähinnä kai erikoisuuden tavoittelemiseksi.

Taustalla on se, että w-kirjainta on suomessa vanhastaan käytetty v-äänteen merkkinä. Vielä 1940-luvulla Aarni Penttilä kirjoitti kirjassaan Suomen kielen äänne- ja oikein­kir­joi­tus­oppi, että w ei ole oikeastaan erillinen kirjain vaan fraktuuraan kuuluva v:n vastine, eikä hän edes mainitse w:tä osana ”suomalais-ruotsalaisen aakkoston” laajen­net­tua versiota, johon hän lukee esimerkiksi kirjaimet š, ü ja õ! Hienosti sanottuna w:tä on pidetty vain v:n allo­gra­fi­na, typografisena muunnelmana. Aakkostus­säännöt ovat hei­jas­tel­leet tätä, joskin ny­kyi­sin suositellaan w:n käsittelemistä erillisenä, v:n jälkeen tulevana kirjaimena aak­kos­tuk­sessa.

Kun fraktuurasta luovuttiin, saatettiin silti pitkään säilyttää v-kirjaimen asu fraktuura­tyyppisenä, siis w:n näköisenä. Lopulta w-kirjain jäi vain joihinkin nimiin, joissa se haluttiin säilyttää.

Jos nykyisin käytössä olevassa nimessä on w-kirjain, esimerkiksi Wuori, niin se on tietysti säilytettävä nimeä kirjoitettaessa. Tulkinnanvaraisempaa on, miten tulee menetellä, kun mai­ni­taan jokin aiemmin käytetty nimi tai lainataan vanhaa tekstiä. Jos vanhassa tekstissä on käy­tet­ty johdonmukaisesti w:tä, voidaan ajatella, että kyse on fonttiin verrattavasta asiasta ja että lainauksessa siten voidaan käyttää v:tä. Esimerkiksi vanhojen kirjojen ja lehtien nimissä sen sijaan on ehkä perustellumpaa säilyttää w-kirjain, osittain siksikin, ettemme aina tiedä, onko w:n käyttö ollut tarkoituksellinen valinta.

Tarkkuutta ja tarkkeita nimien kirjoittamiseen

Vieraissa nimissä esiintyy usein suomen kielelle vieraita kirjaimia (esim. ð ja ß) ja tarkkeita (esim. kirjaimissa õ, ê ja ï) ja outoja kirjainyhdistelmiä (esim. Szczecin). Siksi ne usein kir­joi­te­taan väärin silloinkin, kun kirjoitusasu on tarkistettu luotettavasta lähteestä. Tar­kis­ta­mi­nen ei riitä, vaan tarkistettu asu on myös kirjoitettava huolellisesti. Kirjoittamisen tek­nii­koi­ta on käsitelty jo edellä, joten tässä käsitellään lähinnä kysymystä siitä, onko kaiken­laisilla hipsu­koil­la niin väliä. Aiemmin on jo todettu, että normien mukaan on vieraissa nimissä säi­ly­tet­tä­vä tarkkeet ja vieraat kirjaimet, mutta miten tärkeää tämä oikeasti on?

Eikö esimerkiksi puolankielisiä nimiä ”Wałęsa” ja ”Wojtyła” voisi kirjoittaa yksin­ker­tais­te­tus­ti ”Walesa” ja ”Wojtyla”? Niinhän yleisesti tehdään, ja useimmiten ymmärrettävyys ei kär­si. Jos ”Žīgure” typistetään muotoon ”Zigure”, ymmärrettävyys edelleenkin säilynee, mut­ta tyyli­rikko on paha. Lisäksi kun haetaan tietoa esimerkiksi tietokannasta tai Inter­netis­tä, voi täsmälleen oikea kirjoitusasu olla hyvinkin olennainen.

Asiaa voi lähestyä vertaamalla sitä kirjoitusasuihin ”Hamalainen” ja ”Haemaelaeinen”. Jos pidämme kohtuullisena, että nimi pyritään kirjoittamaan oikein eli muodossa ”Hämäläinen”, niin miksi emme suhtautuisi vastaavalla tavalla meille vieraisiin nimiin? Kirjainten ”lisuk­kei­den” kirjoittaminen voi olla muille yhtä olennaista kuin meille ä:n pisteet. Nimillä on myös symboliarvo, ja oikea kirjoitusasu on siksi erityisen tärkeä henkilönnimien osalta.

Valitettavasti englanninkieliset viestintävälineet hyvin yleisesti kirjoittavat nimiä väärin. Jopa arvostetun The Times -lehden ohjeistossa sanotaan:

Accents   give French, Spanish, Portuguese, German, Italian and Ancient Greek words their proper accents and diacritical marks; omit in other languages unless you are sure of them.

Tuon noudattaminen merkitsisi, että englanninkielistä tekstiä kirjoitettaessa pitäisi muuttaa esimerkiksi ”Härmälä” muotoon ”Harmala”. Koska emme halua suomenkielisille nimille teh­tä­vän sellaista, älkäämme tehkö vastaavia virheitä, kun kirjoitamme vaikkapa puolan­kieli­siä nimiä.

Tarkkeiden käytössä on kuitenkin otettava huomioon tekniset rajoitukset. Esimerkiksi sähköpostissa joudutaan usein käytännössä rajoittumaan suppeaan merkkivalikoimaan, jopa pelkkään Ascii-merkistöön. Tällöin yleensä jätetään tarkkeet pois. Sen selittäminen, mihin merkkeihin kuuluisi tarke, on yleensä häiritsevämpää kuin pelkkä yksinkertaistettu kirjoitus. Toisaalta tekee huonon vaikutuksen, jos esimerkiksi painotekstiin ei ole viitsitty kirjoittaa nimiä oikein.

Tanskassa ja norjassa käytetyt kirjaimet æ ja ø kuuluvat Latin-1-merkistöön, ja niiden käyttö on mahdollista kaikkialla, missä ä:tä ja ö:tä voi käyttää. Niitä siis ei ole mitään syytä korvata ä:llä eikä ö:llä eikä muilla merkeillä, vaikka sellaista korvaamista harrastettiin aiemmin jopa kielenoppaissa, maantieteellisten nimien luetteloissa ym.

Sama koskee tietysti myös å-kirjainta, joka kum­mal­li­sen usein korvataan tanskan ja norjan vanhan kirjoitusjärjestelmän mukaisella aa:lla. Englanninkielisissä teksteissä käytetyn mer­kis­tön rajoitukset varmaankin vaikuttavat tähän. Ei tiedetä, että kun uutissähkeessä lukee ”Aalborg”, se tarkoittaa nimeä, jonka ny­kyi­nen asu on ”Ålborg”. Eri asia on, että vanhat kir­joi­tus­asut ovat vakiintuneet joihinkin nimiin (esim. ”Aalborgin akvaviitti”, ”prinssi Haakon”). Lisäksi mm. Ålborgin kaupunki itse haluaisi käy­tet­tä­vän vanhaa asua. Ks. Tanskan paikan­nimien luetteloa Autoriserede stednavne i Danmark.

Lähes kaikki länsi- ja pohjoiseurooppalaisissa kielissä esiintyvät tarkkeelliset kirjaimet voidaan kirjoittaa melko helposti, myös sähköpostissa, kunhan kerran opetellaan sopivat näppäilyt. Sen sijaan esimerkiksi puolan, tšekin ja liettuan kielessä esiintyvät tarkkeet tuottavat isompia teknisiä ongelmia. Tekstinkäsittelyohjelmissa nämäkin ongelmat ovat kuitenkin yleensä voitettavissa.

Nimien siirtäminen kirjoitusjärjestelmästä toiseen

Latinalaisiin kirjaimiin perustuvat järjestelmät

Jos nimi tai sitaattilaina sisältää latinalaisen merkistön (a, b, c…) lisämerkkejä, niin kir­joi­tus­asu pyritään säilyttämään sellaisenaan. Lisämerkeiksi tulkitaan tällöin ensinnäkin lati­na­lai­set kirjaimet, joihin liittyy jokin tarke, esimerkiksi â ja ñ.

Lisämerkeiksi tulkitaan myös esimerkiksi islannin kielessä käytetyt þ (thorn) ja ð (eth). Ne tulisi kirjoituksessa säilyttää sellaisinaan. Tosin joskus pelätään, että ne outoudellaan häm­men­tä­vät lukijoita, ja siksi ne saatetaan korvata merkkiparilla th ja kirjaimella d, jotka antavat sum­mit­tai­sen mielikuvan ääntämyksestä.

Yleisesti sanottuna jos kirjoitusjärjestelmän perustan muodostavat latinalaiset kirjaimet, myös muita siinä käytettyjä kirjaimia pidetään latinalaisina sanan laajassa mielessä. Sellaiset siis pyritään säilyttämään, kun nimi kirjoitetaan suomen kielen tekstiin.

Siirtokirjoituksen tarve

Jos nimi on kieltä, jonka kirjoitus­järjestelmän perusta on muu kuin latinalainen kirjaimisto, niin suomen­kielisessä tekstissä nimen kirjoitusasu lähes aina muunnetaan latinalaiseen merkistöön. Poikkeuksen muo­dos­taa lähinnä vain osa tieteellisestä julkaisemisesta.

Muuntamisen syynä on ennen muuta se, että vieraat kirjoitusjärjestelmät eivät ole useim­mil­le lukijoille tuttuja. Lisäksi siihen voi olla teknisiä syitä: vieraat merkit eivät ehkä ole ole käytettävissä.

Muunnettu kirjoitusasu ei yleensä ole sellainen, että se suomen sääntöjen mukaan luettuna vastaisi alkuperäistä ääntämystä, mutta se on sen suuntainen. Lisäksi käytännössä nimet usein lausutaan paljolti kirjoitusasun mukaan, koska lukija ei tunne alkuperäistä ääntämystä. Näin tehdään kuitenkin myös nimille, jotka alun perinkin kirjoitetaan latinalaisin kirjaimin.

Translitterointi: kirjain kirjaimelta

Muuntaminen tehdään usein niin, että nimi siirretään latinalaiseen merkistöön kirjain kir­jai­mel­ta. Tällöin esimerkiksi jokaista kreikkalaista kirjainta vastaa aina sama latinalainen merkki tai joskus merkkipari, esimerkiksi ksii-kirjainta Ξ merkkipari ”ks”. Tällaisesta muunta­mi­ses­ta käytetään nimitystä translitterointi. Siinä siis pyritään kirjoitusasujen vas­taa­vuu­teen, ja se voidaan tehdä kaavamaisesti ja tuntematta sanojen ääntämystä. Suomen­kieli­ses­sä tekstissä sovelletaan translitterointia muun muassa venäjänkielisiin nimiin ja vanhan ajan kreikan­kieli­siin nimiin.

Transkriptio: ääntämyksen mukaan

Toinen vaihtoehto on transkriptio, jossa pyritään kuvaamaan sanan ääntämys kirjoittamalla se latinalaisin kirjaimin. Sitä on ensinnäkin pakko käyttää silloin, kun alkuperäinen kir­joi­tus­asu ei lainkaan perustu kirjainkirjoitukseen vaan esimerkiksi tavu- tai sanamerkkeihin. Toi­sek­si sitä käytetään usein siksi, että ääntämisen osoittamista pidetään tärkeänä.

Esimerkiksi nykykreikassa on kirjoitusasun ja äänneasun vastaavuus varsin epä­sään­nöl­li­nen. Kreetan pääkaupungin nimi kirjoitetaan usein translitteroituna Herakleion (tai joskus Hērakleion), mutta käytetään myös transkriptiota Iraklion tai Iraklio, joka vastaa nyky­krei­kan ääntämystä. Nykyisen suomalaisen standardin mukaan translitteraatiota sovelletaan vanhaan kreikkaan, transkriptiota nykykreikkaan, ja tässä tapauksessa asu olisi sen mukaan Iráklio.

Translitteraatiota ja transkriptiota voidaan kutsua yhteisnimityksellä siirtokirjoitus. Tosin sillä usein tarkoitetaan vain translitteraatiota.

Siirtokirjoituksen järjestelmiä

Standardeja ja käytäntöjä

Niin translitterointi kuin transkriptiokin tehdään monilla eri tavoilla. Kansainvälisillä vi­ral­li­sil­la standardeilla on usein vain vähäinen merkitys: niitä käytetään lähinnä tieteessä eikä siinäkään mitenkään yksinomaisesti.

Esimerkiksi venäjänkielisten nimien translitteroinnissa kirjoitetaan suhu-s:ää tar­koit­ta­va kirjain ш englannissa sh:lla (esim. Pushkin), saksassa sch:lla (esim. Puschkin), ranskassa ch:lla jne., kunkin kielen oman kirjoitusjärjestelmän mukaan. Lisäksi mm. englannissa on käytössä useita osittain erilaisia translitterointeja. Menettelyjä on pyritty yhtenäistämään kansainvälisellä standardilla (ISO 9), mutta se on saavuttanut melko vähäisen suosion. Sitä käytetään lähinnä tieteessä, kartoissa ja monikielisissä aineistoissa. Suomen yleiskieleen suositellaan ns. kansallisen kaavan mukaista kyrillisten kirjainten translitterointia, joka tosin on melko lähellä kansainvälistä standardia.

Translitteroinnista ja transkriptiosta on Suomessa vahvistettu seuraavat kansalliset standardit, joita tosin ei kaikilta osin noudateta kovinkaan hyvin:

• Arabian kielen translitteraatio: SFS 5755. Ks. Arabian kielen siirtokirjoitus.
• Heprealaisen kirjaimiston translitteraatio: SFS 5824. Ks. Heprean kielen siirtokirjoitus.
• Kreikan kielen translitteraatio ja transkriptio: SFS 5807. Perustietoja: Nykykreikan ääntämys sekä kreikan translitterointi ja transkriptio. Standardia on muutettu vuonna 2008, ja se suosittelee nykyisin painomerkkien käyttöä (esim. Knossós), joka on kui­ten­kin edelleen harvinaista. Kielenhuolto suosittaa toista, alun perin Kreikan määrittelemää siirto­kirjoitusta.
• Valkovenäjän, ukrainan ja bulgarian translitteraatio: SFS 4900. Ks. Venäjän ja muiden slaavilaisten kielten translitterointi. Kuitenkin kielen­huolto suosittaa sen sijasta eräiden kansain­välisen jär­jes­tel­mien käyttöä.
• Venäjän kielen translitteraatio: SFS 4900. Ks. Venäjän ja muiden slaavilaisten kielten translitterointi. Käytännön käsikirjaksi voi sopia Venäläisten hen­ki­lön­ni­mien opas.

Kuvaus Suomen kielen normien muutoksia: Siirtokirjoitus luettelee useiden muiden kielten siirto­kirjoitus­tapoja, joita voidaan ehkä pitää kielen­huollon suosittelemana.

Käytettiinpä mitä tahansa translitteraatio- tai transkriptiomenetelmää, on tärkeää nou­dat­taa sitä johdonmukaisesti (sovinnaisnimiä lukuun ottamatta). Jos tekstissä on käy­tet­ty eri menetelmiä eri sanoissa, lukija hämmentyy, eikä asiantuntijakaan aina voi pää­tel­lä nimien oikeita asuja. Kannattaa myös harkita, onko aiheellista ilmoittaa käytetty siirto­kirjoitus­mene­tel­mä heti tekstin alussa tai muuten helposti huomattavalla tavalla.

Aiheesta kerrotaan lisää sivulla Siirtokirjoitus (translitterointi ja transkriptio) ja sen suomalaiset käytännöt.

Kreikka

Kreikankielisten henkilönnimien transkriptio Suomen lehdistössä noudattaa paljon useam­min muita järjestelmiä kuin kansallista standardiamme. Paljolti tähän vaikuttaa, että nimet ovat tuttuja mm. englanninkielisistä tiedotusvälineistä, joissa käytettävä transkriptio käyttää mm. x-kirjainta ja ou-kirjainparia, kun suomalaisen standardin mukaan pitäisi käyttää ks-​kirjainparia ja u-kirjainta. Varsinkin ”ou” on niin tavallinen (esimerkiksi nimessä ”Dia­man­to­pou­lou”), että standardimme mukainen asu (”Diamandopúlu”) saattaa herättää kum­mas­tusta.

Sekaannuksia aiheuttaa myös se, että kreikkalaisperäisten lainasanojen kir­joi­tus­asu poik­keaa osittain kreikankielisten sanojen translitteroinnin ja transkription sään­nöistä.

Kiina

Kiinankielisten sanojen transkriptiossa on käytetty useita eri järjestelmiä. Nykyisin Kiinan kansantasavallassa virallinen järjestelmä on pinyin, joka poikkeaa merkittävästi siitä, mitä suomenkielisissä teksteissä ja muuallakin aiemmin yleisesti käytettiin (Waden ja Gilesin järjestelmä). Esimerkiksi aikoinaan hyvin tunnettu nimi ”Mao Tse-tung” kirjoitetaan pinyinin mukaan ”Mao Zedong”. Pinyiniin kuuluu oikeastaan myös toonin eli sävelkulun mer­kit­se­mi­nen vokaaleihin liitettävillä tarkkeilla (tai yläindekseillä), esimerkiksi Máo Zédōng (tai Ma²o Ze²do¹ng), mutta niitä ei yleensä käytetä, paitsi ehkä tieteellisessä esityksessä.

Kielikellossa 3/2006 on laajahko artikkeli kiinalaisten nimien kirjoittamisesta. Siinä kuva­taan myös, mitkä nimet suositellaan jätettäviksi vakiintuneeseen sovinnaisasuun.

Epäselvää on, miten kiinalaiset nimet pitäisi ääntää. Ääntämys voi tuskin olla kovin tarkasti kiinan mukainen, koska tooneja ei yleensä merkitä eivätkä useimmat osaisi soveltaa toonimerkintöjä. Lisäksi esimerkiksi pinyinin d tarkoittaa äännettä, joka on lähempänä suomen t:tä kuin d:tä. Kuitenkin suomalaisten enemmistölle ainoa toimiva ratkaisu lienee ”lukea niin kuin kirjoitetaan”. Tällöin voi huoleti lukea z:n ts:ksi, koska pinyinin z on äännearvoltaan lähinnä ”ts” tai ”tz”. Q-kirjaimen äännearvolle ei ole vastinetta suomessa, mutta sopivin on ehkä ”tsj”.

Japani

Japaninkielisten sanojen siirtokirjoituksesta ei ole suomalaista standardia eikä muuta nor­mia, joten lienee syytä noudattaa länsimaissa nykyisin yleisesti sovellettua Hepburnin jär­jes­tel­mää eli hebonshikia. Vokaalien pituuden merkitsemisessä on horjuvuutta. Esi­mer­kik­si pitkän o-äänteen suositeltava merkintä on o, jonka päällä on pituus­merkki (ō), mutta usein käy­te­tään vanhempaa ô-merkintää (joka on usein helpompi tuottaa teknisesti) ja vielä useam­min pelk­kää o:ta; myös kirjoitusasua ou esiintyy.

Lisäksi Suomessa on aiemmin melko ylei­ses­ti noudatettu kieli­lauta­kunnan v. 1957 antamaa suositusta, jonka mukaan Hepburnin jär­jes­tel­män eräät kirjaimet ja kirjainparit vaihdetaan toisiin alla olevan taulukon mukaan. Tällöin kirjoitusasu paremman vastaa ääntämystä, kun kirjaimet luetaan suoma­lais­ten äänne­arvojen mukaan.

Hepburnin järjestelmän mukaiset asut ovat yleistyneet muun muassa siksi, että ne ovat tut­tu­ja monista yhteyksistä, sekä englanninkielisistä teksteistä että niistä poimituissa sanoissa esi­mer­kik­si uutisissa. Tunnettujen japanilaisten henkilöiden, yritysten ja tuotemerkkien nimet esiintyvät lähes yksinomaan Hepburnin järjestelmän mukaisina (esimerkiksi Kuro­sawa, To­yo­ta ja Mitsubishi), samoin monet maantieteelliset nimet. Toisaalta esiintyy usein myös mo­nen­lai­sia sekamuodosteita. Sekaannusten vaara on toisaalta melko vähäinen, koska käy­tän­nös­sä vain j-kirjaimen lukutapa voi jäädä epäselväksi.

Kielilautakunnan suositusta ei useinkaan tunneta tai sitä ei pidetä nykyaikaan sopivana. Se mainitaan kuitenkin mm. Uudessa kielioppaassa, joka julkaistiin v. 2000. Tosin se toteaa, että suositusta ”voidaan edelleen noudattaa” ja että ”tuntuu mahdolliselta käyt­tää rin­nak­kais­jär­jes­tel­mä­nä hebonshikiakin”. Vuoden 2007 painoksesta kuvaus japaninkielisten sanojen kirjoittamisesta on poistettu, mut­ta hakemistossa on mm. vanhat suosituksen mukaiset asut Hirošima, Honšu ja Jokohama.

Kielikellon 1/2007 artikkeli Uusien vierassanojen kirjoitusongelmia viittaa sekin hebon­shi­kin noudattamisen suuntaan: ”Esimerkiksi Japanin paikannimissä ovat eläneet rinnan hattu-s ja sh: saaren nimi Kiušu ja Kyushu; nykykäytäntö on kuitenkin sh:n kannalla.”

Toisaalta japanista lainattuja sanoja voidaan käsitellä joko sitaatti­lainoina, joille käy­te­tään siirto­kirjoitusta, tai varsinaisina lainasanoina, jotka kirjoitetaan suomen kielen jär­jes­tel­män mukaan. Tämä selittää sellaiset vaihtelut kuin geisha ∼ geiša ja teriyaki ∼ terijaki. Kieli­toimis­ton sana­kirjassa geisha ja teriyaki ovat varsinaisina hakusanoina; geiša ja terijaki mainitaan rinnakkais­muotoina. Edellä mainittu Kielikellon artikkeli näyttäisi esittävän, että hebonshikia voidaan käyttää ajattelematta, onko kyseessä sitaattilaina vai varsinainen lainasana: ”Kansainvälisistä syistä japanilaislainoihin voisi siis suosittaa englannin oikein­kirjoi­tuk­seen pohjautuvaa kirjoitustapaa, ns. Hepburnin translitteraatiota (hebonshiki), jonka mukaisesti sh olisi suositeltava hattu-s:n ohessa tai sijasta. Samoin voi kirjoittaa y:n j:n sijasta esimerkiksi sanoissa teriyaki (terijaki, ’eräs marinointikastike ja sitä sisältävä ruokalaji’) – –.”

Pääkaupungin nimi ”Tokio” käsitetään sovinnaisnimeksi, joka kirjoitetaan aina i:llisenä (eikä Tokyo t. Tokjo), samoin yleensä ”Jokohama”, joka siis kirjoitetaan yleisesti j:llisenä (eikä Yokohama) silloinkin, kun muuten käytetään alkuperäistä Hepburnin järjestelmää.

Jotkin japanilaiset nimet ovat levinneet muihin kieliin väärinkäsityksiin perustuvissa asuis­sa englannin kielen kautta. Tällaisia ovat mm. Fujiyama ∼ Fudžijama (suomeen sopii par­hai­ten pelkkä Fudži tai tarvittaessa Fudživuori) ja Iwo Jima, joka lienee katsottava jo va­kiin­tu­neek­si (japaniksi Iō-jima tai Iō-tō).

Kielitoimiston ohjepankin sivu Japaninkieliset nimet sisältää yksi­selitteisen ohjeen eikä edes mainitse mui­ta vaihto­ehtoja: ”Japanilaiset nimet kirjoitetaan Hepburn-järjestelmän mukaisesti, esi­mer­kik­si Michiko Shoda, Hayao Miyazaki, Shinzō Abe.” Tosin tarkemmassa kuvauksessa tähän liittyy sana ”tavallisesti”.

Kuten viimeisestä esimerkistä ilmenee, ohjeen mukaan pitkä o merkitään o-kirjaimella, jonka päällä on pituusmerkki eli vaakaviiva (ō). Se on yksi monista pitkän o:n merkintä­tavois­ta Hepburnin järjestelmän eri muunnelmissa, ja se on ollut melko harvinainen; useam­min käytetään tavallista o-kirjainta (Shinzo), joskus taas ô:ta (Shinzô) tai ou:ta (Shinzou). Ohje­kaan ei yksi­selitteisesti vaadi pituus­merkkiä, vaan se vain kuvaa: ”Pitkä vokaali merkitään yleensä vokaalin ylisellä pituus­merkillä. Pitkää e:tä merkitään sen sijaan tavallisesti kirjain­yhdistelmällä ei.”

Ohje mainitsee seuraavat sovinnaisnimet, tavalla, joka voidaan tulkita jopa niin, että vain ne ovat käytössä: Iwo Jima, Japani, Jokohama, Kioto, Riukiusaaret, Tokio.

Muiden kielten siirtokirjoitus

Vuonna 2018 ava­tus­sa Kotuksen Eksonyymit-sivustossa on kohdassa Kielten nimet ja latinaistukset taulukkona on kuvattu sivustossa käytetyt siirtokirjoitukset, ja niistä osa poikkeaa aiemmista käytännöistä, jotka ovat usein noudatelleen englannin­kielisessä vies­tin­näs­sä käytettyjä tapoja. On tulkinnan­varaista, onko luettelo tulkittava kannan­otoksi siitä, mitä siirto­kirjoitus­menetelmiä tulisi käyttää paikan­nimissä tai muu­toin. Menetelmät ovat (edellä erikseen kuvattuja tapauksia tässä mainitsematta; ”YK” viittaa tässä Yhdis­ty­nei­den kansa­kuntien paikan­nimi­konferenssien ja -asian­tunti­joi­den kannan­ottoihin):

• amhara: YK:n latinalaistus amharalle (1967)
• assami: YK:n latinalaistus assamille (1977)
• bengali: YK:n latinalaistus bengalille (1977)
• burma: BGN/PCGN:n latinalaistus burmalle (1970)
• divehi: Malediivien kansallinen latinalaistus (1987/2009)
• dzongkha: Bhutanin kansallinen latinalaistus (1997)
• gudžarati: YK:n latinalaistus gudžaratille (1977)
• heprea: YK:n latinalaistus heprealle (2007); se poikkeaa muutamassa kohdassa heprean siirtokirjoituksen suomalaisesta standardista
• hindi: YK:n latinalaistus hindille (1977);
• kantoninkiina: Yalen latinalaistus kantoninkiinalle (1958) (linkki viittaa Wikipedia-sivuun)
• kazakki: Kazakstanin latinalaistus (2018) (Wikipedia-linkki), joka poikkeaa kaikista aiemmista
• khmer: YK:n latinalaistus khmerille (1972);
• korea: korean latinalaistus, Etelä-Koreassa oma (2000), Pohjois-Koreassa McCune-Reischauer (1939)
• lao: BGN/PCGN:n latinalaistus laolle (1966)
• makedonia: YK:n latinalaistus makedonialle (1977); poikkeaa suomalaisesta standardista muutamassa kohdassa
• malajalam: YK:n latinalaistus malajalamille (1977);
• mantšu: ”kansainvälinen”; tässä viitataan Wikipedia-sivuun Transliterations of Manchu, jossa kuvataan kolme eri latinalaistusta (ja lisäksi BabelPad-syöttö­mene­tel­mä)
• mongoli: Mongolian latinalaistus mongolille (2012) ja (Kiinan osalta) YK:n lati­na­lai­stus mongolille (1977) (luettelossa on myös ”sisämongoli”, kielitunnuksena mnc, joka tarkoittaa manchua; sille ilmoitettu latinalaistus on sama kuin tässä mainittu)
• nepali: YK:n latinalaistus nepalille (1972)
• paštu: BGN/PCGN:n latinalaistus paštu (1968)
• persia: YK:n latinalaistus persialle (1967 ~ 2012)
• sanskrit: International Alphabet of Sanskrit Transliteration (Wikipedia-linkki)
• serbia: YK:n latinalaistus serbialle (1977); vastaa suomalaista standardia ja sitä, miten serbiankieliset kirjoittavat kieltään, kun käyttävät latinalaista aakkostoa
• sinhala: YK:n latinalaistus sinhalalle (1977)
• tadžikki: ”suomalainen”; mitään vakiintunutta suomalaista tapaa ei ole
• tamili: YK:n latinalaistus tamilille (1977)
• thai: YK:n latinalaistus thaille (2002)
• tigrinja: YK:n latinalaistus tigrinjalle (2007)
• tiibet: YK:n latinalaistus tiibetille (1977)
• tšetšeeni: tšetšenialainen (tätä ei selitetä)
• uiguuri: YK:n latinalaistus uiguurille (1977)
• urdu: YK:n latinalaistus urdulle (1977)

Lisäksi Eksonyymit-sivuston mukaan useat entisen Neuvostoliiton alueella puhutut kielet (abhaasi, adyge, armenia ym.) siirtokirjoitetaan käyttäen suomalaista latinalaistusta ”venäjän kautta”. Tämä tarkoittanee, että

• jos kirjoitusjärjestelmä on kyrillinen, käytetään Suomen kansallista standardia venäjän siirtokirjoituksesta (avoimeksi voi tällöin jäädä sellaisten kirjainten käsittely, joita kyseisessä standardissa ei ole)
• jos kirjoitusjärjestelmä ei ole kyrillinen, käytetään jotakin (tarkemmin määrit­te­le­mä­tön­tä) siirtokirjoitusta sen muuntamiseksi venäjässä käytettyyn asuun ja sitten suomalaista standardia sen latinalaistamiseksi.

Tämä vastaa tapaa, jolla nimiä käsiteltiin Neuvostoliiton aikana, mutta ei useinkaan mitään kyseisille kielille muuten määriteltyjä siirto­kirjoitus­tapoja.

Sovinnaisnimet siirtokirjoituksen ulkopuolella

Siirtokirjoitusta ei sovelleta sellaisiin nimiin, joista on käytössä suomen kieleen vakiintunut muoto, esimerkiksi Moskova, Ateena, Jerusalem ja Kairo. Tämä mainitaan siirtokirjoitusta koskevissa standardeissakin, joskaan niissä ei yksilöidä, mitkä nimet katsotaan vakiin­tu­neik­si. Osittain vakiintuneisuus on kiistanalaista. Tätä käsiteltiin kohdassa Vieraat nimet yleisesti.

Nimien johdokset

Alkukirjain

Erisnimien johdokset, kuten helsinkiläinen, tannerilainen ja eurooppalainen, käsitetään suomen kieliopissa yleissanoiksi ja sen takia aloitetaan gemenalla (toisin kuin englannissa: European). Poikkeuksen tietysti muodostavat johdokset, joista on tullut erisnimiä, kuten Eurooppalainen yrityksen nimenä. Aihetta kuvataan tarkemmin kohdassa Erisnimi johdoksissa ja yhdys­sanois­sa.

Kotimaiset asukkaannimitykset

Kotimaisista paikannimistä muodostetaan yleiskielessä asukkaannimitys johtimella -lainen tai -läinen, joka liitetään yleensä nimen vahva-asteiseen taivutusvartaloon, joka ilmenee muun muassa nimen -na- tai -nä-loppuisesta muodosta eli essiivistä. Tämä sanotaan kuntien nimien osalta Kieli­kellon 2/1998 kirjoituksessa Kunnan nimeen perustuvat asukkaan­nimitykset, mutta se on luonnollinen peri­aate myös muille nimille.

Kuitenkin Kotuksen ohjeen mukaan johdin liitetään -lampi-loppuisten yhdyssanojen perus­muotoon. Tätä poikkeusta ei liene missään perusteltu. Melko yleisessä käytössä on myös sellaisia tämän ohjeen vastaisia asuja kuin rautalampelainen.

Jos nimen loppu on -nen, johdin liitetään yleensä nimen -s-loppuiseen ns. yhdyssana­muotoon.

Kotuksen ohje mainitsee, että edellä esitettyyn on poikkeuksia, mutta yksilöi niistä vain seuraavan mahdollisuuden käyttää toista vartaloa:

Lisäksi ohjeissa mainitaan, hiukan vaihtelevaan sävyyn, paikallisessa käytössä olevat muun­lai­set johdokset, joissa nimen vartaloon liittyy pääte -inen, esimerkiksi pielavetinen (yleis­kielen pielaveteläinen; nimestä Pielavesi : Pielavetenä) ja jalasjärvinen (yleiskielen jalas­järve­läi­nen). Niistä mainitaan mm., että niitä ”on mahdollista käyttää mm. teksteissä, jotka on suunnattu paikallisten luettavaksi” ja että ”yleiskielisessä tekstissä voi aina käyttää pidempää -lainen/-läinen-johtimella muodostettua asukkaannimitystä.” Tätä on järkevää soveltaa niin, että pielavetinen-tyyppisiä johdoksia ei käytetä muuten kuin paikallisissa julkaisuissa.

Kotuksen Asutusnimi­hakemisto sisältää myös asukkaan­nimi­johdoksia, joskaan niitä ei siinä ilmoiteta läheskään kaikista paikka­kunnista. Tiedoissa ilmoitetaan usein rinnakkain eri nimityksiä, kuten Pielaveden kohdalla ”asukkaannimitys pielaveteläinen, pielavetinen”. Tämä saattaa johtaa luulemaan niitä samanarvoisiksi. Hakemiston sisällön kuvauksessa sanotaan kuitenkin: ”Jos nimi­artikke­lis­sa on esitetty kaksi eri nimitystä, esimerkiksi ilmajokelainen, ilmajokinen, edellinen on yleiskielinen, jälkimmäinen lähinnä paikalliseen käyttöön kuuluva nimitys.”

Asutusnimihakemistossa ei ole maakuntien nimien johdoksia, mutta niitä käsittelee Kielikellon 1/2019 kirjoitus Maakunnat ja niiden asukkaat. Johdoksissa on seuraavat epäsäännöllisyydet ja muuten huomattavat seikat:

• Häme – hämäläinen.
• Kainuu – kainuulainen, siis säännöllinen johdos; ei kainulainen, jolla on muita merkityksiä.
• Karjala – karjalainen. Sen sijaan Varsinais-Suomessa sijaitsevan Karjalan kylän (aik. kunnan) asukas on karjalalainen.
• Lappi – lappilainen. Tämä on säännöllinen johdos. Vanhempi sana lappalainen on tarkoittanut vain niitä Lapin asukkaita, joista nyt käytetään yleensä nimitystä saamelainen.
• Pohjanmaa – pohjalainen (vanha nimitys) ~ pohjanmaalainen (nykyisin myös sallittu, mahdollisesti merkitykseltään osittain toinen).
• Uusimaa – uusimaalainen ~ uusmaalainen.
• Varsinais-Suomi – varsinaissuomalainen.

Vieraiden nimien johdokset

Kansalaisuuden, kansallisuuden ja eri maiden, alueiden ja paikkojen asukkaiden nimitykset muodostetaan yleensä liittämällä nimen perusmuotoon johdin -lainen tai -läinen.

Jos nimi loppuu konsonanttiin, käytetään johtimen edellä yleensä sidevokaalia i.

Jos vieraan erisnimen kirjoitusasu loppuu konsonanttiin, mutta äänneasu vokaaliin, käy­te­tään kantasanan ja johtimen välissä heittomerkkiä (kuten kantasanan taivutuksessakin).

Muutamista s-loppuisista nimistä on kuitenkin käytössä myös sellainen johdos, joka perustuu nimen taivuttamiseen suomen kielen mallien mukaan. Näissä tapauksissa lienee kuitenkin parempi käyttää lyhyempää muotoa, jossa pääte liitetään sanan perusmuotoon.

Jos nimi on monikollinen, johdos perustuu vastaavaan yksikkömuotoon.

Nimen sisältämä yhdysmerkki jää yleensä pois yhdysmerkin käytön yleisten sääntöjen mukaisesti. Tähän on kuitenkin yksi poikkeus Kielitoimiston ohjeessa Asukkaannimitykset: ulkomaiden paikannimistä muodostetut:

Jos johdos muodostetaan sanaliitosta, jää sanaväli pois. Myös sanaliitossa oleva ja-sana jää sääntöjen mukaan pois.

Kotuksen verkkojulkaisu Maat, pääkaupungit ja kansalaisuudet sisältää suosituksen kansalaisuus- ja asukkaannimityksistä.