”Sivistyssana” on melko vakiintunut ilmaisu, mutta se voidaan tulkita monella tavalla. Usein ajatellaan, että sivistyssanojen käyttö osoittaa sivistyneisyyttä tai että sillä yritetään osoittaa sivistyneisyyttä. Toinen ajattelutapa on, että sivistyssanat ovat länsimaisen sivistyksen yhteistä omaisuutta.
Nykysuomen sivistyssanakirjan alaotsikkona on ”Vierasperäiset sanat”. Ja vierasperäisiähän sivistyssanat ovat. Mutta kaikki vierasperäiset sanat eivät ole sivistyssanoja. Sanat ”äiti” ja ”neula” ovat vierasperäisiä, mutta tuskin kukaan pitää niitä sivistyssanoina. Sivistyssanalle ominaista on, että se yleisessä kielitajussa koetaan vierasperäiseksi. Usein vierasperäisyys ilmenee siinä, että sanassa on vieraita äänteitä kuten b tai suomelle vieraita äänneyhdistelmiä kuten sananalkuinen konsonanttiyhdistelmä.
Kun sana tulee kieleen toisesta kielestä, se voi aluksi olla outo tulokas. Mutta jos se yleistyy ja vakiintuu, se vähitellen mukautuu uuteen ympäristöönsä; vieraat ainekset ikäänkuin kuluvat pois siitä. Ei ole mitään selvää rajaa, jonka jälkeen voitaisiin sanoa, että sana on niin kotiutunut, ettei se enää ole sivistyssana. Joskus vieras sana on äännerakenteeltaan niin suomeen sopiva, ettei se juuri tarvitse mukautumista. Sana ”siena” voisi muotonsa puolesta olla ikivanha suomalainen sana, mutta se on uudehko lainasana. Usein kuitenkin sanan vierasalkuisuus tiedetään muilla perusteilla, esimerkiksi siitä, että samanlainen sana esiintyy muissa kielissä.
Mutta ilmeinen vierasperäisyyskään ei riitä. Sanan ”rapu” vierasperäisyyden paljastaa sen muunnelma ”krapu”, mutta sitä ei pidetä sivistyssanana. Syynä on kai lähinnä se, että tämä sana on lainautunut suomesta ruotsiin mutta sillä ei ole kovin selviä vastineita muissa kielissä; sivistyssanalta siis edellytetään jonkinlaista kansainvälistä levikkiä.
Sivistyssanoja voisi sanoa kansainvälisiksi sanoiksi. Hyvin usein on kyseessä latinasta tai kreikasta peräisin oleva sana taikka sellaisiin palautuva muodostelma, joka on hiukan eri muunnelmina käytössä lukemattomissa eri kielissä. Italiassa on nazione, saksassa Nation, venäjässä natsija (naciâ), norjassa nasjon; ruotsissa, englannissa ja ranskassa on nation (vaikka sana äännetään niissä aika eri tavalla). Suomesta usein tällainen kansainvälinen sana puuttuu, ja sen tilalla käytetään omaperäisempää muodostetta ”kansa” tai ”kansakunta”. (Sana ”kansa” on lainaa sekin, joskin varsin vanha. Omaperäisyys on suhteellista.)
Myöskään slangi- ja murresanoja kuten ”lafka” ei pidetä sivistyssanoina, vaikka ne olisivat melko kansainvälisiäkin, kuten ”hitti”. Tässä on kyse lähinnä yhteiskunnallisista arvostuksista. Itse sana ”sivistyssana”, jolle muuten ei taida olla sivistyssanavastinetta, on aika omalaatuinen. Muissa kielissä puhutaan yleensä kansainvälisistä sanoista, esim. ruotsissa ”internationella ord”, paitsi ehkä englannissa, jossa ilmaisu on lähinnä ”foreign words”! Mutta kaikkialla tuntuu taustalla olevan hiukan sitä ajattelua, jota ilmaisu ”sivistyssana” heijastaa.
Laajalevikkisyydessä on etupäässä kyse eurooppalaisista kielistä, joista sana toki on voinut lainautua muihinkin kieliin. Mutta yleiseurooppalainen levikki sinänsä ei riitä. Useimmat Euroopan ns. suuret kielet kuuluvat samaan, indoeurooppalaiseen kielikuntaan, ja siksi niissä on sanoja, jotka ovat toistensa tunnistettavissa olevia vastineita. Emme pidä sanaa ”sama” sivistyssanana, vaikka se on ruotsin sanan ”samma”, venäjän sanan ”samyj” ja englannin sanan ”same” melko ilmeinen vastine. Sivistyssanoiksi kutsutaan sanoja, jotka ovat erikseen levinneet useisiin kieliin eivätkä vain ”luonnollisella” tavalla esiinny eri kielissä niiden yhteisen alkuperän takia.
Esimerkiksi lukua 100 tarkoittavat sanat ovat hyvin monissa eurooppalaisissa kielissä toisilleen kaukaista sukua, koska ne palautuvat samaan indoeurooppalaisen kantakielen sanaan. Venäjän ”sto”, kreikan ”hekaton”, latinan ”centum” ja englannin ”hundred” ovat sukulaissanoja. Suomen ”sata” on ikivanhana indoeurooppalaisena lainana niiden sukua! Mutta tuskin kukaan pitää sitä sivistyssanana. Sen sijaan myöhemmät lainat ”hehto-” ja ”sentti” ehkä koetaan sivistyssanoiksi, kun taas ”huntti” puhekielen sanana ei taida päästä samaan luokkaan.
Sivistyssanoina ainakin jossain mielessä voidaan pitää myös kansainvälisistä aineksista muodostettuja sanoja, vaikka niillä sellaisinaan ei olisi vastinetta muissa kielissä. Usein sellaiset ovat ammattinimikkeitä, titteleitä tms. Esimerkiksi tutkintonimike ”tradenomi” on muodostettu melko mielivaltaisesti yhdistämällä englannin sanaan ”trade” kreikkalaisperäinen, sivistyssanoissa tavallinen ”-nomi” ja lausumalla alkuosa niinkuin se kirjoitetaan.
Sivistyssanalla ei siis ole mitään täsmällistä määritelmää, mutta seuraava ehkä luonnehtii olennaisimman:
Sivistyssana on vierasperäiseksi koettu kirjakielen sana, joka on tunnistettavissa olevina vastineina levinnyt useisiin kieliin.
Koska ”sivistyssana” on vakiintunut ilmaisu, ei siitä kannata luopua, vaikka sensuuntaistakin on ehdotettu aika vahvastikin:
Vuonna 2001 ”sivistyssana” on aikansa elänyt ilmaus. Se tuo mieleen koivu-ja-tähti-Suomen, ajan jolloin usko sivistyksen voimaan oli aito ja ehdoton. Joku saattoi jopa kuvitella sivistyssanojen taajan viljelyn oikotieksi sivistykseen.
– Erkki Lyytikäinen: Kaksi vankkaa vierassanojen aittaa, HS 2001-10-21.
Tilalle tarjottu ”vierassana” on suurelle yleisölle vieras sana. Se on kyllä Suomen kielen perussanakirjan tuputtama nimitys sivistyssanalle, mutta Nykysuomen sanakirja ei sitä lainkaan tunne. Sitä käytetään enimmäkseen vain kielenhuoltoa koskevissa kirjoituksissa. Sitä on myös vaikea hahmottaa. Eihän kyse ole (yleensä) vierailevasta sanasta. Vierassanoiksi olisi ehkä sopinut ruveta kutsumaan muiden kielten sanoja, kun niitä sellaisenaan käytetään suomessa, siis sellaisia sanoja, jotka ovat vieraampia kuin sitaattilainatkaan, ”tilapäisiä sitaattilainoja”.
Sana ”vierassana” on tarpeeton tulokas, koska ”sivistyssana” on vakiintunut yleiseen kielenkäyttöön eikä siinä ole mitään erityistä isoa vikaa. Se ehkä jonkun mielestä luo vääriä mielleyhtymiä, mutta tämä on kovin suhteellista. Kyllähän sivistyssanat nimenomaan heijastavat sivistysvaikutteiden leviämistä.
Jos esimerkiksi lehden päätoimittaja antaa lehteen kirjoittaville ohjeen ”vältä sivistyssanoja”, niin jokainen ymmärtää suunnilleen, mitä se tarkoittaa. Jos hän sanoisi ”vältä vierassanoja”, se pitäisi erikseen selittää. Itse asiassa sana ”vierassana” luo juuri sellaisia ymmärtämisen esteitä, joiden luomisesta sivistyssanojen käyttöä usein – ja yleensä hyvin aiheellisesti – syytetään.
Marsa Luukkonen kuvaa nimitysten käyttöä ikään kuin ”vierassana” olisi välillä päässyt yleiseen käyttöön ja nyt taas väistymässä. Kuvailu on kiinnostava juuri kiertelevyytensä takia, koska siinä ei suoraan myönnetä, että ”vierassana” on ollut vain pienen piirin käyttämä, mutta siinä kuitenkin ilmaistaan se epäonnistuneeksi:
Termi vierassana on peräisin 1970-luvulta. Tätä ennen puhuttiin pitkään sivistyssanoista ja sitten vierasperäisistä sanoista. Termistä sivistyssana päätettiin luopua siksi, että sillä on kielitieteessä varsinaisesti toinen merkitys kuin yleiskielessä: sillä tarkoitetaan kielitieteessä kaikkia niitä sanoja, jotka merkitsevät jotakin aineellisen tai henkisen kulttuuri alaan kuuluvaa käsitettä. Sivistyssanoja ovat tämän mukaan siis yhtä lailla esimerkiksi maanviljelys- ja metsästyskulttuuriin kuuluvat sanat aura, kuokka, nuoli ja jousi kuin henkisen kulttuurinkin piirin sanat kirjoitus, sävel, näytelmä ja koulu. Ilmaus vierasperäinen sana puolestaan on korvattu käytännön syistä eli pituutensa ja kömpelyytensä vuoksi termillä vierassana. Aika on kuitenkin näyttänyt, että sivistyssana-käsite elää yleiskielessä yhä sinnikkäästi: vierassana-termi koetaan lähinnä kielen ammattilaisten kielenkäyttöön kuuluvaksi. Näyttää jopa siltä, että sivistyssana-käsite on valtaamassa paikkaansa takaisin ja syrjäyttämässä vierassana-käsitteen yleiskielessä.
– Marsa Luukkonen: Hauskaa kielenhuoltoa! (WSOY 2006), s. 258–259.
Toisin kuin lainauksen viimeisessä virkkeessä sanotaan, kyse ei tietenkään ole käsitteistä vaan sanoista, käsitteen nimityksistä. Sananvalinta toki saattaa tuoda käsitteen sisältöön oman vivahteensa.
Google-hakutulokset kuvaavat näiden sanojen yleisyyssuhteita: vierassana 50, sivistyssana 2 220. Todellista kielenkäyttöä kuvaa ehkä vielä paremmin monikon partitiivin esiintyminen: vierassanoja 205, sivistyssanoja 23 400, jossa ero siis on yli satakertainen.
Vaikka suomessa on paljon lainasanoja, niin melko usein suomeen on otettu kansainvälisen sanan asemesta omista aineksista koottu vastine. Samaa on tehty muissakin kielissä, mutta yleensä ei ollenkaan samassa mitassa. Monessako muussa eurooppalaisessa kielessä puhelin on muuta kuin ”telephone” tai jotain vastaavaa? Miten pärjännee saksan ”Fernsprecher” nykymaailmassa?
Suomessa asiaan on vaikuttanut, suomalaisuusaatteen lisäksi, suomen ja Euroopan valtakielten rakenteellinen erilaisuus. Monet kansainväliset sanat olisivat hankalia mukauttaa suomen äännejärjestelmään ja taivutukseenkin. Niinpä etenkin sellaisille sanoille, jotka aiheuttaisivat tässä suhteessa ongelmia ja jotka toisaalta leviävät yleiseen käyttöön, on kehitetty omaperäisempiä vastineita. Koska ”struktuuri” olisi ollut aika raskas ja koska mukauttaminen muotoon ”ruhtuuri” olisi oudoksuttanut, kehitettiin näppärä sana ”rakenne”. Myöhemmin on sitten ”struktuuri” ruvennut pyrkimään takaisin, lähinnä kai hienommuuttaan.
”Suomalaistamisella” on seurauksensa. Vaikka ”kansakunta” ei olekaan ”natio” tai ”naatio”, on suomeenkin tullut sellaisia sanoja kuin ”nationalismi”. Koska ne eivät liity kielen muuhun sanastoon samalla tavoin kuin monessa muussa Euroopan kielessä, ne ovat saaneet ehkä suuremmassa määrin sivistyssanan leiman. Vastaavasti esimerkiksi ”funktio” on suomessa aika yksinäinen sana, joka on opittava muuten kuin arkisimman kielen pohjalta, kun taas ruotsissa on ”funktionär”, ”fungera” jne.
Nykysuomen sanakirja kertoo sanalle ”sivistyssana” kaksi eri merkitystä:
- sivistyssan|a
- 1. sana, joka merkitsee jtak kulttuurin alaan kuuluvaa käsitettä. | Suomen ”poro”, ”nuoli”, ”rita”, ”suksi”, ”pata”, ”äimä”, ”nimi” ja ”viisi” ovat s:oja, sillä niiden olemassaolo uralilaisessa kantakielessä osoittaa tätä kieltä puhuneen yhteisön tunteneen mainittujen sanojen tarkoittamat käsitteet.
- Vars. 2. kielessä yleislainana esiintyvä kansainvälinen sana.
Jälkimmäinen merkitys on siis kuvattu tavalla, joka ei täysin vastaa tässä esitettyä. Sivistyssanoina pidetään tässä myös erikoislainoja, kun taas arkistuneet yleislainat saattavat jäädä käsitteen ulkopuolelle.
Näistä merkityksistä on kuitenkin käytössä lähes yksinomaan vain jälkimmäinen. Jos sanaa käytettäisiin molemmissa merkityksissä, syntyisi paljon sekaannuksia. Selvyyden vuoksi onkin parasta olla käyttämättä sanaa ”sivistyssana” 1. merkityksessä ja käyttää sen asemesta sanaa ”kulttuurisana”.