Liitepartikkeleilla, kuten ‑kin, on osittain sanan, osittain päätteen ominaisuuksia. Siksi voi kysyä, pitäisikö ne kuvata sanakirjassa vai kieliopissa. Suomen liitepartikkeleista ei ole kuvauksia Kielitoimiston sanakirjassa, ja Ison suomen kieliopin (ISK) kuvaukset niistä ovat suppeahkot ja osittain hajallaan eri kohdissa. Tähän esitykseen on koottu laajemmat kuvaukset vanhemmasta (1951–1961) Nykysuomen sanakirjasta (NS), ja mukaan on otettu mukaan viittauksia ISK:n kohtiin ja Suomen etymologisen sanakirjan (SES) kohtiin, joissa kuvataan jossain määrin liitepartikkelien alkuperää.
Lainauksissa NS:sta on tässä pyritty noudattamaan kirjan omaa ortografiaa muun muassa niin, että ajatusviiva on pitkä (—) eikä nykynormien ja ‑käytännön mukainen (–), ja poisjätön merkinnässä käytetään yhdysmerkkejä (‑ ‑) eikä ajatusviivoja (– –) kuten nykyisin.
Liitepartikkeli on sanan loppuun kiinnittyvä liite, jollaisia ovat fokuspartikkelit ‑kin, ‑kaan ~ ‑kään (vieläkin, vieläkään), kysymyspartikkeli - ko ~ -kö (tuletko), sävypartikkelit -han ~ -hän (tulehan), -pa ~ -pä (tulepa) ja - s (tules) sekä liitekonjunktio -kä (enkä) (» § 126–).
Liite-termin se kuvaa lyhyesti: ”Liite on itsenäisenä sanana esiintymätön morfeemi, joka liittyy sananmuotoon, ei vartaloon, esim. sinullahan, teitkö, enkä.” Se kuitenkin rajaa: ”Possessiivisuffiksit eli omistusliitteet ovat pikemmin taivutuspäätteitä kuin liitteitä siinä suhteessa, että ne liittyvät nominatiivimuotoisen sanan vartaloon (piirteesi); ne sijoittuvat kuitenkin muiden taivutuspäätteiden jälkeen (perhettämme, perheessäni).”
Morfeemi-sanaan sisältyy ajatus, että liitteellä on oma merkityksensä: ”Morfeemilla tarkoitetaan kielen pienintä yksikköä, jolla on itsenäinen merkitys.” Merkityksen käsite on tässä kuitenkin ymmärrettävä väljästi. Esimerkiksi sana minäkin tarkoittaa aika lailla samaa kuin minä myös, joten ‑kin-liitteellä voi sanoa olevan siinä sama merkitys kuin sanalla myös. Sen sijaan kysymyksessä Tuletko kaukaakin? ei ‑kin-liite viittaa mihinkään, vaan lähinnä pehmentää kysymystä; pelkkäTuletko kaukaa? voisi tuntua töksähtävältä.
Suomen etymologinen sanakirja (SES) ei esitä mitään liitteiden ‑kin ja ‑kaan alkuperästä.
SES kuvaa pronominivartaloa ko-, joka esiintyy sen mukaan sanoissa koska ja konsa ja joissakin murre-sanoissa. Se jatkaa: ”Tähän voitaneen yhdistää myös kysyvä liitepart. ‑ko, ‑kö” ja sen vastineet joissakin lähisukukielissä ja epävarma vastine saamesta.
SES kuvaa liitepartikkelin ‑han omana hakusananaan ja esittää sille vastineita lähisukukielistä (ei virosta) ja saamesta. Se selittää: ”Liitepartikkeli on alk. persoonapronomini hän, jonka takavokaalinen variantti on kehittynyt liittymisen jälkeen vokaalisoinnun vaikutuksesta (huom. vielä esim. postilla 1780 ’Sinunhän se on työs että särkiä perkeleen töitä’»). Sananloppuisella painottomalla asemalla on selitetty myös pronominin epäsäännöllinen äänteenmuutos *s- > h-.” – Nykyisen kirjakielen normisto hän-sanan käytössä vain ihmistä tarkoittavana on vasta 1800-luvun lopulla määritelty. Aiemmin hän-sanalla oli monenlaista käyttöä. Ks. Hän: voiko eläin olla hän? ja ISK Pronominien se ja hän vaihtelevaa käyttöä.
SES ei esitä mitään liitteen ‑pa alkuperästä.
SES ei esitä mitään liitteen ‑s alkuperästä. Muutoin on ehdotettu (mm. Aarni Penttilä: Suomen kielioppi, 1963), että se olisi voinut kehittyä sanasta sinä (kai lyhentyneenä muotoon sä tai sa) tai se.
SES ei esitä mitään liitteen ‑ka alkuperästä.
‑kaan ks. ‑kin.
‑kin (runok. ja murt. ‑ki, vok:n jäljessä joskus ‑i), kielt. yhteyksissä ‑kaan, ‑kään (kansanr. ‑kana, ‑känä, murt. ‑kan, ‑kän).
A. liitepart. liittyen yl. lauseen painotettuun sanaan. Merk. ’myös; jopa, edes’; us. kuit. vain tehostamassa ko. sanaa t. viittaamassa ennen sanottuun. Käyttö runsasta ja väljää, vain eräisiin part:eihin (jo, useimmat konj:t, interj:t), interr.‑ ja rel.‑pron:eihin (vrt. kuit. II.3.f) sekä kieltoverbiin (ei) sitä ei liitetä. | Pekkakin on hänet tuntenut. Pekka onkin hänet tuntenut. Pekka on tuntenut hänetkin. Pekka on hänet tuntenutkin. Toisenlainenkin t. toisenkinlainen. Ei lujatekoinenkaan. Ei kolmestakaansadasta t. kolmestasadastakaan. — Samassa lauseessa ei kahdesti. | Miten kaunista täällä onkaan! Miten kaunistakin täällä on!
I. ‑kin ja ‑kaan, ‑kään part:eiden keskinäisestä suhteesta. 1. Pekkakin tunsi hänet. Pekkakaan ei tuntenut häntä. Pekkakaan tuskin tunsi häntä. — † Arvatenkin [→ ‑kaan] se ei kannattanut. Vaikkakin [→ ‑kaan] tarinassa ei olisi perää. 2. muodollisesti kielt., mutta sisällöltään myönt. (vars. myönt. vastausta edellyttävässä) kysymys‑ t. huudahduslauseessa käyt. part:a ‑kin. | Emmekö lähdekin? [= kai lähdemme]. Vrt.: Emmekö lähdekään? [= luuli, että lähdettäisiin, mutta ei taideta lähteäkään]. | Enkö osaakin hyvin! Vrt.: Enkö osaakaan hyvin? | Eikös Matillakin ollut [= olihan myös Matilla] asiaa? Vrt.: Eikö Matillakaan ollut [= eikö myöskään Matilla ollut] asiaa? | Kunhan ei Veckström olisikin muuttanut mieltään [= luulenpa melkein, että V. on muuttanut mieltään] ᴛᴀʟᴠɪᴏ. 3. a. arveluissa, toivomuksissa, kysymyksissä ja huudahduksissa saattaa esiintyä joko ‑kin tai ‑kaan, ‑kään, jolloin merk. on vastaavasti ’myös’ t. ’edes’. | Saanenko talonkin! Saanenko taloakaan! | Osaisitko mennäkin? Osaisitko mennäkään? | Saa nähdä, onko toisessakin jutussa perää. Saa nähdä, onko toisessakaan jutussa perää. b. merk:n ero on us. hämärä; yl. part:lla ‑kin on myönteisempi, optimistisempi, part:lla ‑kaan, ‑kään kielteisempi, pessimistisempi sävy. | Olisin tyytyväinen, jos muutamankin [t. ‑kaan] sanan tästä mainitsisit. Hyvä jos silloinkaan [t. ‑kin]. Edes hiukankaan [t. ‑kin] innostusta. Kuinka ollakaan [t. ‑kin], hän suostui. Kävihän miten kävikään, kylvöt ovat meidän kylvettävät . . . niitti sitten kuka niittikään ᴀʜᴏ. ‑ ‑ hänen tietonsa on tehoisa, millä voimalla hän sitten liikkuneekin ᴀʜᴏ. Jukka ei tulisi enää; missä hän sitten mahtoikin oleskella tänä yönä sɪʟʟ. Mitä kaikkea onkaan minun mielessäni liikkunut tänä iltana! sɪʟʟ. ‑ ‑ huutaa piti, kun liikuttikaan jalkaansa ᴋᴀᴛᴀᴊᴀ. ‑ ‑ kaikkea, joka oli hiukankaan kummallista ᴊ.ꜰɪɴɴᴇ.
II. merk:stä ja käytöstä. 1. myös(kin), myöskään. | Lumikin jo sulaa. Minäkään en muista. Ei hän ole täälläkään. Ennätti tulla jo kevät ja kesäkin. Asialla on toinenkin puoli. Tarpeettomat ja usein kalliitkin matkat. Se on suuri summa sekin. Vanhin poika, joka hänkään ei vielä ole iällä pilattu. Kerran vielä voitammekin. Vähimmässäkin uskollinen. — Tässä eräänäkin päivänä ’esimerkiksi eräänä päivänä’. 2. jopa; edes. | Isoissa häissä oli joskus kolmekin soittajaa. Jokainen kapalolapsikin ymmärtää, että ‑ ‑. | Kolmesataako? Kolme tuhattakin, jos hyvin käy. — Jos saisin kolmekin [t. ‑kaan] markkaa. Kun kerrankin saisit kylläksesi. Hyvä näinkin. Voi sitä, joka hiukankin [t. ‑kaan] epäröi! En ennättänyt pistäytymäänkään. En käynyt siellä päinkään. Tuskin se on puhdaskaan. En sanonut sanaakaan. Ei puhettakaan siitä. Ei alkuunkaan. — Adv:iin liittyen; merk. us. melko epäselvä, vain korostava; vrt. B.2. | Ensiksikin. Piankin, ei kohtakaan, taaskin, vieläkin, viimeinkin. Hyvinkin, ei läheskään. Varmaankin. Paljonkin toivomisen varaa. Ei kovinkaan paljon. Pelko on usein liiankin suuri. Sormet pyrkivät väkisinkin paleltumaan. Ensi kesänä tai ennemminkin. Viimeistäänkin vuoden päästä. Pikemminkin päinvastoin.
3. us. ed:iin liittyviä käyttötapoja. a. v:n ohella viitaten edellä olleeseen ja liittäen siihen joko odotetun tai sitten uuden, yllättävän seikan. | Arvelin hänen palaavan, ja hän palasikin. Samassa äiti tulikin. | ”Olet hullu!” ”Niin olenkin.” | Eikös vain mennytkin kettu käpälälautaan, meni kuin menikin! ’kuten odotin, odotettiin’ t. ’kaikesta huolimatta’. | Onkohan se Heikki [tuo mies tuolla kaukana]? On kuin onkin! | Eikä se tuomiokello enää toista kertaa soinutkaan Jussin kohdalla ᴀʜᴏ. — Asia onkin näin. Olenkin muuttanut mieltä. Mitä jos ei lähdetäkään? Älä menekään! ‑ ‑ kello mouruaa aivan kamalasti, nyt se kääntyy . . . eihän käännykään . . . ohi ajaakin ᴀʜᴏ b. retorisissa, huudahduksenomaisissa kysymyslauseissa v:iin liittyen. | Mitä olenkaan tehnyt! Kuinka kaunis onkaan talvemme! Kuka olisikaan uskonut! Milloin saankaan sinut nähdä! — Miksi minun pitikin tulla tänne! Miten lie käynytkin näin hyvin! — Samoin: Että olinkin niin tyhmä! c. toivomuslauseissa v:iin liittyen: kunpa, ‑pa, ‑pä. | Tulisikin jo kunnon talvi! Olisikin jo kesä, niin lähdettäisiin! Kun vuosi ei olisikaan niin ylen pitkä! d. lauseissa, jotka sisältävät selittävän lisän edelliseen. | Minulla oli hevonen, ja hyvä olikin. Meni, ja hyvin sittenkin. Vähän kaloja ja pieniä nekin. Harvoin tänne päivä paistoi, / senkin seinien lomitse ʟᴇɪɴᴏ. e. konsess. lauseissa. | Terve, vaikkakin heikko. Hän laulaa, vaikkakaan ei kauniisti. Ilma on keväinen, vaikka tuuleekin kylmästi. Jos itse et haluakaan, niin anna muiden mennä. Jos tuo nyt meneekin mustalaisen henki ᴀʜᴏ. Hänet hirtettiin niiniköyteen, niin aatelismies kuin hän olikin. Olkoonkin, että hän oli kokematon, syytön hän ei sittenkään ole. — Konsess. rel.-lauseissa v:iin liittyen tav. ‑kin. Mitä teetkin, tee se pian. Minä löydän hänet, missä hän sitten piileskeleekin. f. eräissä indef. ilmauksissa. Pron:n yhteydessä ‑kin, muuten joko ‑kaan, ‑kään tai ‑kin. | Puhuu minkä mitäkin ’yhtä ja toista’. Saa aikaan milloin mitäkin ’milloin sitä, milloin tätä’. Olla milloin missäkin. Kuka milloinkin t. kulloinkin ’yksi silloin, toinen tällöin’. Vei minne lienee vienytkään. Pelkää mitä pelänneekin. g. komp. lauseissa. — Verrattaessa kahta samanarvoista seikkaa. | Siellä niin kuin täälläkin. Hän on yhtä hyvä kuin joku toinenkin. Tulet samalla kertaa kuin minäkin. Ei sitä ymmärtänyt Paavo enempää kuin Pekkakaan. Onkohan se helpompaa siellä kuin täälläkään! — Verrattaessa ominaisuuden suureen määrään vielä suurempaa; kuin‑lauseessa tav. ‑kaan ‑kään, partit:n ohessa ‑kin. | Suurempi kuin suurinkaan edeltäjänsä. Leikkaa paremmin kuin terävinkään veitsi. Paremmin kuin osasin odottaakaan. Kiveäkin kovempi. Luntakin valkoisempi. Vielä minuakin vanhempi. Asia on sitäkin kummallisempi, ‑ ‑. h. väheksyvissä t. moittivissa ilmauksissa. | Vene kuin mikäkin purtilo. Kaulukset kaulassa kuin paremmallakin herralla. Hyväkin mestari! Luulee saaneensa suurenkin voiton. On tämäkin vauraan talon heinäsuoja, piru vieköön ᴋᴀᴛᴀᴊᴀ. — Menitkin kirjoittamaan nimesi hänen papereihinsa. Menekin siitä! Mokomakin hamppari! Senkin lurjus! Et sinäkään paljon ymmärrä! i. a:iin t. adv:iin liittyneenä, ilmaisua lieventävänä kielto‑ ja kysymyslauseissa. | Sillä ei ole suurtakaan [= kovin suurta] merkitystä. Merkinneekö se paljoakaan! Maksettiinko siitä hyväkin hinta? Viivytkö montakin päivää? Tuletko kaukaakin? Taitaa teillä olla isokin palkka? j. vanh. toistettuna: sekä — että. | Mies miehen tuntee suvellakin, talvellakin sᴘ.
B. johdin, jolla muodostetaan: 1. pron:eja: jokin, kukin, mikin, kumpikin, kumpainenkin, jommoinenkin, kukaan, mikään, kumpikaan, kumpainenkaan, kenkään. 2. adv:eja: ainakin, kuitenkin, kumminkin, olletikin, suinkin, tietenkin, vallankin, varsinkin, ainakaan, kuitenkaan jne.; jokseenkin; ensinkään, ollenkaan; vrt. A II. 2.
‑ko (etuvok. sanoissa ‑kö) interr. liitepart.; liittyy lauseen ensimmäisen sanan t. lauseenjäsenen loppuun, joskus sanan yhdysosien väliinkin (yl. ei konj:oon eikä kysymyspron:iin; ks. kuitenkin I. 3. a ja IV). | Tämänkö kerran vain? Tämän kerranko vain? ’Tämän kerran vainko? Minun näköisenikö? Minunko näköiseni? Minkäkölainen hän oli? — Us. ‑han t. ‑s liitteen lieventämänä (vars. I. 3), harv. ‑kin, ‑kaan part:iin liittyen. | Ja silloinkaanko ei saisi kostaa ivalo. — Murt. ‑ko myös etuvok. sanoissa. | Yleniko sieltä pikimusta pilvi kivi. Teenko rannalle tulen einari vuorela.
I. suoran kysymyslauseen alussa. 1. liittyen tav. painottomaan v:iin t. adv:iin, jolloin kysymys koskee koko lausetta t. sen painokkainta sanaa. | Tuletteko mukaan? Eikö hän ole siellä? Onko isä jo tehnyt päätöksensä? Joko hän on tullut? Ihanko hän tosissaan aikoo lähteä? Joko taas? 2. liittyen painokkaaseen sanaan, jolloin kysymys koskee lähinnä sitä. | Sinäkö niin ajattelet? Heikistäkö on kysymys? Huomennako se tapahtuu? 3. ed:iin liittyviä erikoistapauksia. a. puhuja toistaa kysyen puhetoverinsa sanan t. lauseen t. lausuu hänen oletetun ajatuksensa. | ”Hän saa kaiken.” — ”Kaikenko?” | ”Tule tänne!” — ”Minäkö?” | ”Missäkö se tapahtui? Meillä kotona!” | ”Jos en minä saa, niin saavat pojat, kun varttuvat.” — ”Kunko varttuvat — kun vanhin vasta on viidennellä.” ᴀʜᴏ. | ”Jo olet tavallinen porsas mieheksi ja isännäksi!” ‑ ‑ ”Kunko teen tehtäväni?” ᴋᴀʀʜᴜᴍ. b. kehotuslauseissa, pred.-sanaan liittyen. | Oletko hyvä ja annat lakkini. Viitsitkö ottaa tämän! Pääsetkö pois siitä! ᴀʜᴏ. Etkö ottaisi toimittaaksesi tämän postiin. c. retorisissa kysymys‑ ja huudahduslauseissa. | Pakkoko hänen oli myöntyä ’ei ollut pakko’. Pahusko sen arvasi! Eikö hän olekin miellyttävä ’hän on’. Tällaisina sanoisinko [= niin sanoakseni, voin ehkä sanoa] hiukan levottomina aikoina. — Paljonkos tuo on [= se on vähän]! Kerrankos semmoista sattuu. Hätäkös tässä! Ilmankos se tuntui niin omituiselta! Siitäkös hän välitti! — Onkohan tuo totta ’tuskin on’. | ”Ja nyt minä sanon sinulle, että tämän talon puilla otetaan kymmeniä tuhansia markkoja ‑ ‑.” — ”Jokohan”, epäili toinen ᴋᴀᴜᴘᴘɪsʜ. Olinkohan [= taisin olla, olin ehkä] neljän‑, viidentoista vaiheilla, kun kerran taas palattiin joululomalle kotiin ᴀʜᴏ. Eiköhän tässä muutenkin selvitä ’kai selvitään’.
II. yleisenä kysymyspart:na sivulauseessa. 1. liittyen tav. painottomaan v:iin t. adv:iin. | Kysyin, tulisiko hän. Ei ole varmaa, onko sellaista tapahtunutkaan. Arvaa, joko isä on tullut. Nyt on hänellä suloinen, jännittävä epävarmuus, onko Elias nyt palattuaan entisellään sɪʟʟ. — Ellipt. ‑ ‑ silmänsä hän teroittaa / kohden povee lähestyvän immen, / näkyisiko onnen merkki siel ᴋɪᴠɪ. 2. liittyen painolliseen sanaan. | Kysyttiin, hänkö oli syyllinen. Kummasteltiin, silläkö lailla kaikki tosiaan oli mahtanut tapahtua. 3. erikoistapauksia. a. kans. eksplikatiivikonj:lla alkavassa lauseessa. | ‑ ‑ vilkaisten ylös taloon, että sattuiko kukaan huomaamaan sɪʟʟ. Tätähän minä vain pannua tässä silmäilen, jotta voisiko sillä vielä kahvia keittää ᴛᴏᴘᴘɪʟᴀ. b. † kond.‑ t. konsess.‑lausetta aloittamassa. | Ja tapaisitteko [= jos tapaisitte] tämän varkaan ‑ ‑ niin tiedänpä, että taitaisitte hänen korjata ᴋɪᴠɪ. Se tuttuko on vai tuntematon [=oli se sitten tuttu tai tuntematon], / niin valtaa se mieliä yhä ᴄᴀᴊ. c. † josko. Emäntä jäi vielä uuni‑ikkunaan peräilemään, josko mitään tapahtuisi [= tapahtuisiko mitään] ᴀʟᴋɪᴏ. d. † vaiko. On tarkastettava, onko ase panostettu vaiko ei ’vai eikö’. e. † etteikö. Ei ole epäilystäkään, etteikö [ettei] hän tietäisi.
III. liittyen eräisiin määrää t. mitattavaa ominaisuutta ilmaiseviin sanoihin: kuinka. | Paljonko kello on? Montako kertaa se tapahtui? On laskettava, monikosäikeinen lanka on sopivinta. Monesko päivä nyt on? Kauanko se kestää? Vanhako olet? En tiedä, pitkältikö meidän vielä on kuljettava. Suuriksiko lasket kustannukset? — Samoin: Joko olette pitkälläkin? Onko isokin pere? ᴋɪᴀɴᴛᴏ.
IV. pleonastisesti sanoissa kumpiko, kumpainenko, par. kumpi, kumpainen. | Kummanko valitset? En tiedä, kumpaanko liityn.
‑han liitepart. (etuvok. sanoissa ‑hän). Liittyy tav. päälauseessa, harvemmin sivulauseessa ensimmäisenä olevan lauseenjäsenen viimeiseen sanaan, mikäli jllak toisella lauseenjäsenen sanalla ei ole erityistä painoa; ei siis yl. a:n t. adv:n edessä olevaan adverbiaaliin (vrt. Kovinhan sinä olet vielä nuori) eikä pääsanansa edessä olevaan attr:iin (vrt. Millähän keinolla tästä selvitään?), mutta kyllä jäljessä olevaan. Postpositiorakenteessa ‑han (‑hän) liittyy yl. postp:oon eikä pääsanaan (vrt. Kenenkähän kanssa Raili seurustelee?) ja rinnasteisista lauseenjäsenistä viimeiseen, liittotempuksissa ensimmäisenä olevaan jäseneen. Us. toisen liitepart:n yhteydessä (esim. jokohan, onkohan, mitenkähän, tulinpahan, eipähän, tottapahan, hevosetkinhan), harv. konj:n yhteydessä, paitsi sanoissa joshan, kunhan, tokkohan.
1. kuulijaan vetoavasti osoittamassa, että kyseessä oleva asia on ilmeinen t. tunnettu; ennen sanotusta, tapahtuneesta tms. muistuttamassa; sävy milloin toteava t. vetoava, milloin selittelevä. a. subj:iin, obj:iin t. predikatiiviin, harv. attr:iin liittyneenä. | Aikahan parantaa haavat. Niitähän on paljon. Älä syytä minua, sillä Jussihan sen rikkoi! Mainittu korotushan on vain 10 prosenttia. Tämä kysymys virkamiesten palkoistahan juuri nykyään on polttava. Isä ja äitihän ovat jo lähteneet. — Tienhän sinä tunnet. Juodahan minä haluaisin. Kahdeksan tuhattahan hevosesta tarjottiin. — Mieshän minäkin olen. Kovin huonoahan siitä tuli. Tunnettu asiahan on, että ‑ ‑. Hämäläisten perusominaisuuksiahan on vähäpuheisuus. — Harv. [Kuka niin?] Sepähän herra ʟᴇɪɴᴏ. Juuri samahan seikka vaivaa suomenkielisiä ᴊ.ꜰɪɴɴᴇ. b. pred:iin liittyneenä. | Arvaahan sen. Sattuuhan sitä. Olethan sinä nuori. Onhan hänellä hyvä koti. Ethän sinä osaa uida. Olenhan sen jo sanonut. Olisihan sinun pitänyt se huomata. Kestitys olikin mainio, sillä saimmehan oikein kahvia ja likööriä. c. adverbiaaliin liittyneenä. | Tuollahan Liisa jo tulee. Paremmassa tallessahan rahasi ovat pankissa. Johan sen sanoin. Niinhän se kävi. Aivan helpostihan voisit. Puhuenhan asiat selvenevät. Kovinhan sinä olet vielä nuori. Ennen seitsemäähän minä jo heräsin. d. postp:oon t. konj:oon liittyneenä. | Sinua vartenhan se on tehty. Hautalöytöjen mukaanhan naiset käyttivät olkahametta. Harv. ‑ ‑ eikö tehne rakkauden kirjettä, koskapahan oli ostanut eilen punaista paperia? ᴀʜᴏ.
2. merk:ltään eksplanatiivikonj:ta läheten. Mitäs minä uudella puvulla, välttäähän tämäkin vielä. Käy jo yksitoikkoiseksi tällainen elämä; onhan tätä kestänyt jo kohta kaksi viikkoa ᴀʜᴏ. Ei oltu masentuneita, vaikkei rosvoja saatukaan, olihan toinen ajopäivä edessä ᴛᴏᴘᴘɪʟᴀ. Hän varmaan kruunua kantaa kerta, / hän onhan kuningas Davidin verta! ᴋᴏsᴋᴇɴɴ. — Harv. Emme voi ajatella, että ”sampo” olisi pilvi, jotahan ei voi takoa ᴇ.ɴ.sᴇᴛᴀ̈ʟᴀ̈.
3. ilmaisemassa jtak vasta havaittua t. mieleen tullutta; vastaväitteissä. | Sehän on Antti! Johan nyt jotakin! Eihän toki! Saatpahan nähdä vielä! ‑ ‑ mutta kas, panihan muori ainakin kaksi kertaa paksummalta voita leivälle ᴋɪᴠɪ. Itsekseen hän ajatteli, että tulipahan kerran puulaakiin semmoinen työnjohtaja, joka näkee ᴋᴀᴛᴀᴊᴀ. | ”Hän ei ole kotona.” — ”Onpahan!” | ”Sano minulle nimesi!” ”Enhän sano.” | ”Isäsikö kastoi?” — ”Pappipahan!” ᴀʜᴏ.
4. lieventämässä ilmaisua. a. mahdollisuutta, olettamusta t. epäilyä ilmaisevassa lauseessa. | Sopiihan se. Käyhän se päinsä. Voithan yrittää. Olisihan se hyvä. Kunhan et vain erehtyisi. Tokkohan he enää ovat kotona. Kuinkahan tästä selvitään! Onkohan siinä perää. Eiköhän olisi parasta jo lähteä. Olinkohan [= taisin olla] silloin kymmenen vuoden vanha b. ilmaisemassa vaatimattomuutta t. välinpitämättömyyttä; kyseessä olevan teon, tapahtuman merkitystä vähentämässä. | Käynpähän vähän kaupungilla. Olinhan siellä minäkin. Ilman aikojanihan minä tässä kuljeskelen. Lehti ei puuttunut enemmälti asiaan, mainitsihan vain, että sellainenkin kahakka oli ollut. — Vastauksissa. | Mitäs ostit? — Ostinpahan vain pari kirjaa. Mihinkä päin ollaan menossa? — Markkinoillehan minä ᴛᴀʟᴠɪᴏ. | Kuinka se on mahdollista? — Onpahan vaan . . . sɪʟʟ. — kuin mikähän kuin mikäkin, mokomakin. | ‑ ‑ nakerrat hämilläsi niin nätisti kuin mikähän pieni hiiri ʟɪɴɴ. ‑ ‑ heittelivät päällystakkeja lattialle kuin mitkähän . . . ᴋɪᴀɴᴛᴏ. c. kohteliaassa, vaatimattomassa, ei aina edes vastausta edellyttävässä arvelun luonteisessa kysymyslauseessa (vrt. 4.a); aina sen sijaan (ajatuksellisesti) myönteistä vastausta edellyttäen, mikäli varsinainen kysymyssana puuttuu. | Mitähän sinä ajattelet? Kenenkähän kanssa Raili seurustelee? Minkähänlainen se uusi karjakko lienee? Paljonkohan kello on? Jokohan isä tulee? Voikohan täältä soittaa? Täytyyköhän meidän pyytää kotoa lupa? — Muistathan hänet? Teethän sen palveluksen? Saanhan minä tulla mukaan? Ethän ole enää vihainen? Tehän tunnette jo toisenne? d. kohteliaassa, ystävällisessä kehotuksessa: ‑pa, ‑pä, ‑s. | Panehan tupakaksi! Puhuhan asiasta isälle! Kuulkaahan! Nouskaahan jo! Istutaanhan nyt hiukan! Mietitäänhän toki ensin minne lähdemme! Älähän nyt suutu! Annahan olla! Maltahan, kun isä tulee! Odottakaahan, kun pääsen alkuun. e. merk:ltään konsessiivikonj:ta läheten. | Harmittihan se vähän, mutta mikäs auttoi. Kävihän miten kävikään, kylvöt ovat meidän kylvettävät ᴀʜᴏ.
‑pa liitepart. (etuvok. yhteyksissä ‑pä). Liittyy tav. päälauseen ensimmäiseen sanaan (harv. konj:oon: jospa, kunpa, koskapa, vaikkapa) t. ensimmäisen jäsenen viimeiseen t. joskus painollisimpaan sanaan. Attr:n ja pääsanan ollessa kysymyksessä liittyy tav. pääsanaan, mutta saattaa liittyä (vars. painolliseen) attr:iinkin (Mikäpä keino se voisi olla? Kovapa tuuli siitä tulikin. Meidänpä isä tuli jo); milloin a:n t. adv:n edessä on adverbiaali, liittyy tav. pääsanaan, joskus kuitenkin myös määräykseen (Kovinpa nuori sinä oletkin); postpositiorakenteessa liittyy joko pääsanaan tai postp:oon (senpä vuoksi t. sen vuoksipa), liittotempuksissa ensimmäiseen jäseneen (olipa mennyt, eipä ole tullut). Rinnastetuista lauseenjäsenistä liittyy tav. viimeiseen (Matti ja Pekkapa siellä tulevatkin). Us. s‑ t. han‑liitteen yhteydessä, jotka ovat aina sen jäljessä (minäpäs, olipahan); kin‑liitteen yhteydessä sen jäljessä (sinäkinpä). (Jopa, vieläpä ks. erikseen.) — Käyttö laaja ja merk.-vivahdukset us. vaikeasti erotettavissa.
1. toteavissa lauseissa. a. ihmettelyä, ihastusta, harmittelua tms. ilmaisevissa tav. huudahduksen luonteisissa toteamuksissa; us. s‑liitteen yhteydessä. | Ajaapas se kovasti! Siinäpä vasta mies! Mennäpä nyt tieten tahtoen sanomaan tuollaista. Höperöpä olit, kun et lähtenyt. Pianpa te tulittekin. Kylläpä oli hauska, että tulitte. Jopa on suuri mies. Kun vähän raivailee, niin jopahan lähti heinää ᴋᴀʀʜᴜᴍ. b. ilmaisemassa jtak vasta havaittua t. mieleen tullutta. | Kah, Anttipa se onkin. Tulitpa sittenkin. Eipäs Pekka osaakaan. Olipas se sittenkin totta! Hyvinpä ne ovatkin säilyneet. Laihapa tuo on vielä naamasi. Onpa tässä jo tullutkin istutuksi, täytynee lähteä kotiin. Itsekseen hän ajatteli, että tulipahan kerran puulaakiin semmoinen työnjohtaja, joka näkee, kuka hevostaan hoitaa ᴋᴀᴛᴀᴊᴀ. Avatessa niissä näyttäytyi olevan voita — voitapa voita, ei tuo muutakaan ollut ɴᴜᴏʟɪᴠ. — Toisen sanoihin tarttuen. | ”Ei ole rahaa.” — ”Siinäpä se.” | ”Mutta jospa te lopettaisitte tuon elämän”, virkkoi Kirsti. — ”Sepä se! Minä en voi lopettaa.” ʜᴇʟᴠɪ ʜᴀ̈ᴍᴀ̈ʟᴀ̈ɪɴᴇɴ. | Pilatus kysyi häneltä: ”Oletko sinä juutalaisten kuningas?” Hän vastasi ja sanoi hänelle: ”Sinäpä sen sanot” ᴜᴛ. c. edellä sanottuun liittyen kokoavaa johtopäätöstä ilmaisemassa. | Senpä minä teenkin. Minäpä lähdenkin kaupunkiin. Matti, Pekka, Liisa — ja siinäpä ne taitavat ollakin. Hän on ystäviäni, niin kuin nämä täällä, ja muitapa minulla ei juuri olekaan ᴀʜᴏ. d. vahvistavana; joskus: tosiaan. | Kannattipa jäädä näin hyvälle päivälliselle. Eipä ihme, että kaikki hänestä pitävät. e. osoittamassa, että jk asia on ilmeinen, itsestään selvä t. tunnettu; = ‑han, ‑hän. | Arvaapa sen. Tietääpä tuon. Selväpä se. Sepä tietty. ‑ jokainenpa tässä mailmassa, hyvä kanttoori, jokapäiväistä leipää itsepuolestansa rukoilee ᴋɪᴠɪ. ‑ ‑ eikö tehne rakkauden kirjettä, koskapahan oli ostanut eilen punaista paperia? ᴀʜᴏ. f. vetoavissa t. retorisissa kysymyslauseissa, joiden vastaus edellytetään itsestään selväksi. | Kukapa ei muistaisi [= kaikkihan, kaikki toki muistavat], kuinka ‑ ‑. Kenpä ei rakastaisi isänmaataan. Kellepä ei virheitä sattuisi. Kukapa sen niin tarkkaan tietää. g. johtopäätöksen luonteisissa toteamuksissa; joskus konklusiivikonj:ta läheten. | Tulkoon vain toisten mukana, eipähän tarvitse sitten toista kertaa pyytää. Isketään pari naulaa lisää, sittenpähän kestää. Mutta hyvä niinkin: olipa hän ‑ ‑ saanut oman alueensa ʟᴇɪɴᴏ. On tässä nähty monenlaista huonoakin päivää, mutta niinpähän on Jumala huolen pitänyt ᴋᴀᴛᴀᴊᴀ.
2. selittävissä lauseissa. a. joskus eksplanatiivikonj:ta läheten: sillä, näet, nähkääs. | Vallan nautin kylvystä, eikäpä kummakaan, koska oli hyvin kuuma. Marttaa enemmin kuin Topiasta meidän moittia tulee; vaimonsapa tässä vallitsee ja neuvot antaa ᴋɪᴠɪ . ”Kuka niin?” — ”Sepähän herra?” ʟᴇɪɴᴏ. b. vahvistavasti: juuri, ‑han. | Sen vuoksipa [t. senpä vuoksi] minä tulinkin. Siksipä se onkin niin hyvä. Olenhan aina pyrkinyt löytämään pienestä suurta — ja jos sitä löytänyt olen, niin sieltäpä olen sɪʟʟ.
3. toivomuslauseissa. | Olisinpa rikas! Ollapa vielä terve! Ollapa minulla tuollainen talo! Tietäisitpä, mitä täällä on tapahtunut. Ollapa, että pojat olisivat kotona . . . ᴋᴀᴛᴀᴊᴀ. — Kunpa isä vain paranisi. Jospa kuitenkin yrittäisit.
4. konsessiivisesti. | Olipa asia miten tahansa. Olipa miten oli. Olkoonpa, että ‑ ‑. Et siitä täydellistä saa, teitpä kuinka huolellisesti tahansa. Tulos on sama, voittipa kuka hyvänsä. Totta se on, uskopa tai älä. Samantekevää, olipa rahaa tai ei. ‑ ‑ tulen sinne, missä olet, missäpä sitten oletkin ᴀʜᴏ. | ”‑ ‑ hoidetaan kuin talon vanhusta.” — ”Jospa hoitanevat, mutta ‑ ‑” ᴋᴀᴜᴘᴘɪsʜ. Istunpa minä tahi nousen, sinä sen tiedät ᴠᴛ. — Illalla voimme lähteä vaikkapa elokuviin.
5. adversatiivisesti. a. inttäen, vastaväitettä ilmaisten. | ”Et saa!” — ”Saanpa(s)!” | ”Tulen mukaan.” — ”Etpäs tule.” | ”Onpas!” ”Eipäs!” | ”Isäsikö kastoi?” — ”Pappipahan [= ei, vaan pappi]!” ᴀʜᴏ. | ”Se kun sitoi kaikki pahat henget . . . ” — ”Sen poikapa sitoi” ᴀʜᴏ. — Pekkapa ei olekaan sairas kuten minä. Liisakinpa sai muistutuksen. Laivapa ei lähdekään tänään. — Kehuskellen. | Minäpä tiedän. Äiti ja täti, mepä nähtiin kurkiakin ᴀʜᴏ. b. = entä (jos), mutta jos. | Entäpä (jos) hän ei tulekaan? Jospa sattuukin kuolemaan. Mitäpä jos muutankin maalle. Entäpä jos tulikin turha reissu. Jospa ei löydä mieleistään.
6. kopulatiivikonj:ta läheten v:iin liittyneenä jtak täydentävää, lisäävää edelliseen liitettäessä: jopa, vieläpä. | Eräät yksilöt kasvavat kymmenen metrin pituisiksi; onpa tavattu vieläkin suurempia. Esitys oli huono, enpä epäröisi sanoa ala‑arvoinen. Tupakanhaju tarttuu huoneisiin, kulkeutuupa vaatteissa muuallekin.
7. a. kehotuksissa, varoituksissa yms. us. sanontaa lieventävänä: ‑han, ‑hän, ‑s. | Kuulkaapas nyt, hyvä rouva! Älkääpäs riidelkö! Olkaapas hiukan hiljempää! Maltapas kun isä tulee! Ottakaapa kahvia, olkaa hyvä! Mennäänpä tänne salin puolelle. Katsopas, täytyy olla varovainen. Koettaisittepa joskus sitäkin keinoa. — Vrt. 1.b: Mattipa se hakeekin äidille puita. b. vahvistavasti vars. myöntävissä vastauksissa t. toisen mielipiteeseen yhdyttäessä. | ”Kahviako sinä juot?” — ”Kahviapa hyvinkin.” | ”Veneelläkö tulitte?” ”Veneelläpä veneellä.” | ”Ei kai se niin mahdoton ole?” — ”Eipä kyllä, mutta ‑ ‑.” | ”Eikö hän tullutkaan?” — ”Tulipa niinkin.” | ”Sehän on hyvä.” — ”Saattaapa olla.” | ”Tuletko mukaan?” — Mikäpä siinä.” | ’Onko se jokin tunnusmerkki?” — ”Merkkipä hyvinkin” ᴋᴀʀʜᴜᴍ. c. tuttavallisissa t. ystävällisissä kysymyksissä. | Mitäpä kuuluu? Mitäpä(s) ajattelet?
8. v:iin liittyneenä kertomusta aloitettaessa t. kerronnassa tms. uuteen vaiheeseen siirryttäessä. | Olipa kerran — niin alkavat kaikki sadut. Sattuipa tässä eräänä päivänä, että ‑ ‑. Muistuupa mieleeni muuan juttu. Ja tahdonpa vielä kertoa erään joulujuhlan Juhani-Jukolan talossa ᴋɪᴠɪ. Mutta koska nyt Topiaksen poika naimaan läksi, niin tulipa Herran enkeli ᴋɪᴠɪ. Mutta elipä tämän kansan keskuudessa mies, jolla ‑ ‑ ᴀʜᴏ.
9. väheksymistä, välinpitämättömyyttä, yhdentekevyyttä, välttelyä, vaatimattomuutta yms. ilmaisemassa. a. vars. ‑pahan, ‑pähän. | Ei se oikein herra tainnut olla, mikäpä lienee ollut hamppari. | ”Kuka tuo oli?” — ”Olipa(han) vain muuan tuttavani.” | Ei ollut asiaa, tulinpahan muuten vain. ‑ ‑ ei välitä vastata, katseleepahan vain ja kuuntelee leinonen. Katri hymyili ja vastaili välttelevästi, kertoilipahan joitakin Penttilän asioita ɴᴜᴏʟɪᴠ. b. ”Saattaa vielä suuttua.” — ”Suuttukoonpa vain.” Mitäpä siitä. Välipä hä(ne)llä. Mitäpä minun tiedoistani. Vieläpä tähän nyt apulaisia!
10. sanontaa lieventämässä arveluissa, varovaisissa väitteissä yms. | Saapa nähdä, miten tässä käy. Eiköpä tuo osanne yksinkin. Tokkopa se niin erinomainen lienee. | ”Lähdetkö?” — ”Enpä taida tällä kertaa.” Tuskinpa siitä sentään sotaa tulee. Tulen käymään, ehkäpä piankin. Luulenpa melkein, että ‑ ‑. Tuskinpa erehdymme, jos sanomme, että ‑ ‑. Kaipa sinne täytyy mennä. Tottapa se on sen niin harkinnut. Ehkäpä hän vielä paraneekin. Jo keski‑ikäinen, melkeinpä vanha. Sammutustyö oli milteipä mahdotonta. ‑ ‑ jo 1100‑luvulta alkaen, kenpäties jo aikaisemminkin ᴇ.ɴ.sᴇᴛᴀ̈ʟᴀ̈.
11. eril. interj:ihin liittyneenä. | ”Hei!” ”Heipä hei!” | ”Heipä sitten!” | ”Terve!” ”Tervepä terve!” | Voipa kuitenkin tätä touhua! Joopa joo! Niinpä niin, sellaista se elämä on.
‑s liitepart. Liittyy lauseen vokaaliloppuisen ensimmäisen sanan t. jäsenen loppuun, etenkin milloin sellaisena on interr. pron. (kukas, mikäs, kellekäs ym.), (vars. interr.) adv. (kuinkas, milloinkas, missäs ym.), alistuskonj. (ettäs, koskas), merk:ltään tav. kehottava v:n imperatiivimuoto (annas, sanos, kuulkaas; äläs, älkääs) t. liitepart:lla ‑ko t. ‑pa varustettu sana (enkös, etkös, eikös, emmekös jne., jokos, oletkos, olipas, tehdäänpäs, äläpäs), antaen ilmaisulle puhekielenomaisen, tav. tuttavallisen sävyn. Huom. lisäksi puhek. ja vanh. käytetyt muodot ettes ’ettet’, jottes ’jottet’ sekä puhek. käytetyt supistuneet muodot tehdääs ’tehdäänpäs’, lähdetääs ’lähdetäänpäs’, mennääs ’mennäänpäs’ jne. | Mitäs kuuluu? Mikäs auttoi! Mihinkäs menet? Mitäs tyhjää! Milläs nyt eletään? Siinäs sen nyt näet! Kuinkas luet? Hevonen on vähän vikuri, ettäs sen tiedät. Saas nähdä, kuinka tässä käy. Olettekos huomanneet, että ‑ ‑? Annas kun minä autan. Siitäkös äiti tuli iloiseksi! Kiinnipäs joutui! Kappas vain! — Vanh. heng. ja sen mukaisesti nyk. joskus leik. | Vaimo, jonkas annoit minulle ᴠᴛᴠ. Poikani, miksis meille näin teit? ᴜᴛᴠ. En minä sinua häädä pois paratiisistasi, jonkas korvessa löytänyt olet ᴋɪᴀɴᴛᴏ.
NSK kuvaa yhtenä hakusanana johtimen ‑ka, jolla on myös etuvokaalinen muunnelma ‑kä, ja liitepartikkelin ‑kä, joka liittyy vain kieltosanaan (en, et jne., älä jne.) ja on siksi aina etuvokaalinen. Yhdessä käsitteleminen heijastaa ajatusta, että kyseessä on alkujaan sama aines (morfeemi), jolle on muodostunut monenlaista käyttöä. Johdin ‑ka on täysin epäproduktiivinen, eli sillä ei muodosteta uusia sanoja.
‑ka (etuvok. sanoissa ‑kä). 1. johdin, joka tavataan pron:ien joka, kuka, mikä nom:ssa ja yks. gen:ssä (jonka, kunka, minkä) sekä ad‑v:ssa kuinka; saattaa (normaalikielessä tav. tarpeettomasti) liittyä myös kaksi‑ t. useampitavuiseen kantaan (em. pron:ien transl:iin, all:iin, ill:iin ja mon. gen:iin, useihin ken‑pron:n sijamuotoihin sekä adv:eihin jolloin(ka), jonne(ka), joten(ka), kulloin(ka), kunne(ka), minne(kä), miten(kä), vanh. konj:oon jos(ka). | Mies, joka. Minkä verran? Mitenkä on meneteltävä? Kuinka tämä tapahtuu? Mammona, johonka hän on kiintynyt. Mihinkä menet? Kellekä asia on esitettävä? Miksikä teit sen? Mitenkä nyt näin saattoi käydä? Maaperä on kuivaa, jotenka seutu on terveellinen. Aika, jolloinka saavut. Mitenkäkö perille pääset? ᴋᴀʀʜᴜᴍ. ‑ ‑ ja paaduttaa, kenenkä hän tahtoo ᴜᴛᴠ. O joska [= jospa] te vähäkin minun tyhmyyttäni kärsisitte! ᴜᴛᴠ. Herra, kuhunka minä menisin? ᴀᴋ. 2. liitepart. kieltosanan yhteydessä (ks. ei 4, 5). a. kopulatiivisen konj:n tehtävässä. | Olet muukalainen eikä sinulla ole rahaakaan. Ei suuri eikä pieni. Et käynyt kotona etkä edes kirjoittanut. Älä katsele äläkä koske! b. merkitystä tehostavana, väitettä jyrkentävänä. | ”Jospa väsyt?” — ”Enkä väsy!” | ”Maksatko?” — ”Enkä maksa.”
Tämän koosteen ensimmäinen versio on kirjoitettu 27.11.2025. Muokattu 28.11.2025.
Tämä sivu kuuluu Jukka ”Yucca” Korpelan avoimeen tietosivustoon Datatekniikka ja viestintä, osaan Ihmisten kielet.