‑kä

NSK kuvaa yhtenä hakusanana johtimen ‑ka, jolla on myös etuvokaalinen muunnelma ‑kä, ja liite­partikkelin ‑kä, joka liittyy vain kielto­sanaan (en, et jne., älä jne.) ja on siksi aina etuvokaalinen. Yhdessä käsitteleminen heijastaa ajatusta, että kyseessä on alkujaan sama aines (morfeemi), jolle on muodostunut monenlaista käyttöä. Johdin ‑ka on täysin epäproduktiivinen, eli sillä ei muodosteta uusia sanoja.

‑ka (etuvok. sanoissa ‑kä). 1. johdin, joka tavataan pron:ien joka, kuka, mikä nom:ssa ja yks. gen:ssä (jonka, kunka, minkä) sekä ad‑v:ssa kuinka; saattaa (normaalikielessä tav. tarpeettomasti) liittyä myös kaksi‑ t. useampi­tavuiseen kantaan (em. pron:ien transl:iin, all:iin, ill:iin ja mon. gen:iin, useihin ken‑pron:n sija­muotoihin sekä adv:eihin jolloin(ka), jonne(ka), joten(ka), kulloin(ka), kunne(ka), minne(kä), miten(kä), vanh. konj:oon jos(ka). | Mies, joka. Minkä verran? Mitenkä on meneteltävä? Kuinka tämä tapahtuu? Mammona, johonka hän on kiintynyt. Mihinkä menet? Kellekä asia on esitettävä? Miksikä teit sen? Mitenkä nyt näin saattoi käydä? Maaperä on kuivaa, jotenka seutu on terveellinen. Aika, jolloinka saavut. Mitenkäkö perille pääset? ᴋᴀʀʜᴜᴍ. ‑ ‑ ja paaduttaa, kenenkä hän tahtoo ᴜᴛ^ᴠ. O joska [= jospa] te vähäkin minun tyhmyyttäni kärsisitte! ᴜᴛ^ᴠ. Herra, kuhunka minä menisin? ᴀᴋ. 2. liite­part. kielto­sanan yhteydessä (ks. ei 4, 5). a. kopulatiivisen konj:n tehtävässä. | Olet muukalainen eikä sinulla ole rahaakaan. Ei suuri eikä pieni. Et käynyt kotona etkä edes kirjoittanut. Älä katsele äläkä koske! b. merkitystä tehostavana, väitettä jyrkentävänä. | ”Jospa väsyt?” — ”Enkä väsy!” | ”Maksatko?” — ”Enkä maksa.”