Rektiolla tarjoitetaan sitä, että tiettyyn sanaan liittyvä pakollinen määrite eli täydennys tulee tiettyyn taivutusmuotoon. Esimerkiksi haaveilla-verbiin liittyy täydennys, joka on aina sta-päätteisessä sijamuodossa eli elatiivissa: haaveilen uudesta autosta. Toinen esimerkki on, että verbi rakastaa vaatii objektinsa partitiiviin: rakastan sinua, vaikka yleisesti verbin objektin sija vaihtelee, esimerkiksi näen sinut, mutta en näe sinua. Myös tunnettu norminmuutos, jossa kirjakieleen hyväksyttiin rakenne alkaa tekemään rakenteen alkaa tehdä rinnalle, oli luonteltaan rektioasia: alkaa-verbi vaatii edelleenkin täydennyksensä määrättyyn muotoon, mutta tässä on nyt kaksi vaihtoehtoa, kaksi vaihtoehtoista rektiota.
Tällaiset ilmiöt ovat kuuluneet yleiseen kielitajuun enemmänkin kuin kielioppeihin, sanakirjoihin tai kielenoppaisiin. Niiden kuvaamisen merkitystä lisää kuitenkin se, että ne voivat olla vaikeita suomea vieraana kielenä oppiville, samoin kuin se, että on alkanut esiintyä horjuntaa. Tällöin voi jopa herätä kysymys, onko vanhan rektion mukaisella ilmauksella (esimerkiksi tiedottaa asiakkaille) sama merkitys kuin uudemmalla ja monien outona pitämällä (esimerkiksi tiedottaa asiakkaita).
Kielen sanaston kuvaukseen kuuluisi paitsi tieto sanan kirjoitusasusta, äänneasusta, taivutuksesta ja merkityksistä myös tieto sen rektioista. Suomen kielen sanojen rektioita ei kuitenkaan ole missään selostetty järjestelmällisesti – ei kuvailevasti eikä normatiivisesti. On lähinnä vain sanakirjojen esimerkkejä, joista rektion voi ehkä päätellä, ja joitakin normikannanottoja, joissa rektiosta sanotaan jotain, nykyisin tyypillisimmin purkamalla normeja sallien erilaisia vaihtoehtoja.