Adjektiivi jalo lienee alkujaan tarkoittanut suurta tai voimakasta. Nykykielessä se kuitenkin tarkoittaa vain joko ylevää (”henkisesti suurta”) tai harvinaista, vierasta, jopa eksoottista. Erityisen käytön se on saanut termien muodostuksessa: jalokaasu, jalopähkinä ja niin edelleen.
Suomen etymologisen sanakirjan mukaan jalo-sanalla on vastineita vain muutamissa lähisukukielissä. Sanakirja esittää sille ison joukon vastineita: ”suuri, runsas; vahva, vankka; mahtava, uljas, rohkea; hyvä, mainio, kunnollinen, erinomainen, etevä; komea, ihana; ylväs, oikeamielinen, ylhäinen; raju, kerskaileva, uhkarohkea”.
Suomen murteiden sanakirja esittää jalo-sanalle useita merkitysryhmiä:
Vanhan kirjasuomen sanakirja kuvailee samaan tapaan. Siinäkin on ensimmäisenä ulkoisia ominaisuuksia kuvaava merkitysryhmä: ”iso, kooltaan suuri, mittava; uljas, komea”.
Sanan jalo alkuperä on epäselvä. Vastineiksi sopivia sanoja on löytynyt vain lähisukukielistä, ja niiden merkitykset ovat varsin vaihtelevia. Kaisa Häkkisen Nykysuomen etymologinen sanakirja kertoo:
Sanalla on vastineita eräissä lähisukukielissä, esim. karjalan jalo ’voimakas, suuri, äkäinen, äänekäs, rohkea’ ym., vepsän jalo ’nopea, reipas’ sekä viron vanhentunut jalu ’innokas, kiihkeä, raju’. Saamesta on esitetty epävarmoja vastineita, esim. inarinsaamen juollad, joka merkitsee tilavaa tai harvaa. Koska vastineiden välillä on merkityseroja, alkuperäistä merkitystä on vaikea määritellä tarkasti. Myös sanavartalon etäisempi alkuperä on hämärän peitossa.
Edellä kuvatut jalo-sanan merkitykset ovat enimmäkseen myönteisiä, osittain vain kokoa kuvaavia, mutta mukana on kielteisiäkin viittauksia. Sen sijaan Nykysuomen sanakirja (NS) esittää sanan vain eri tavoin myönteisenä. Se kuvaa merkitykset kolmena ryhmänä:
Kielitoimiston sanakirjan (KS) kuvauksesta (ja jo sen edeltäjästä Suomen kielen perussanakirjasta) on NS:n 1. merkitysryhmä jätetty kokonaan pois, joten sen siis arvioidaan kokonaan kadonneen kielestä.
Jo Elias-Lönnrotin Suomalais-Ruotsalainen Sanakirja (1866–1880) oli kuvannut jalo-sanan varsin ”jalostuneesti”, mainitsemattakaan vanhoja kansankielisiä merkityksiä:
Jalo, a. ädel, förträfflig, duglig, ypperlig, dråpelig, herrlig, ståtlig, stolt, rask, väldig, hög, höghjertad, stor (i andligt afseende), storartad, ridderlig, ädelmodig; j. mies ståtlig man, stor man; j . mieli hög själ, ädelmod; j. äly stort snille; jalot ajatukſet höga l. stora tankar; jalot taiteet fria konster; korkeasti j . högädel; o Jesu j. ädle; hänesſä on jotaki jaloa det är ngt ädelt hos honom; adv. jalosti ädelt, förträffligen , herrligt, raskt, väldeligen, högeligen m. m.; j. ajateltu högtänkt; 2) n. hundnamn.
Lönnrotin kuvaus on jopa pitemmälle menevä kuin myöhemmissä suomen sanakirjoissa, sillä se ei lainkaan mainitsee aineellista ”jaloutta”, hienoutta ja kalleutta. Silti siinä on muun muassa sanat jalokipsi, jalokivi ja jalometalli.
Jäljelle jääneistä jalo-sanan merkitysryhmistä jälkimmäinen olisi paremmin kuvattavissa viittaamalla erikoiseen, tavallisesta poikkeavaan, vierasperäisyyteen ja jopa eksoottisuuteen. KS:n esimerkit ovat jalot metallit, jalot lehtipuut ja (erikoiskäyttöä ’syntyperänsä t. kehitettyjen ominaisuuksiensa perusteella valioluokkaan kuuluva’ havainnollistavana) jalo hevosrotu.
Jalon metallin eli jalometallin käsitteen merkitys vaihtelee jonkin verran, mutta yleensä sitä kuvataan niin, että puhtaina alkuaineina nämä metallit eivät reagoi happoihin, paitsi vahvimpiin, eli ovat varsin haponkestäviä. (Toki jalometallit ovat ominaisuuksiensa ja harvinaisuutensa takia myös melko arvokkaita.) Samantapainen käsite on jalokaasu, joka tarkoittaa kaasua, joka ei yleensä osallistu kemiallisiin reaktioihin.
Jaloiksi lehtipuiksi sanotaan käytännössä muita lehtipuita kuin Suomessa tavalliset koivut, pihlajat ja pajut. Nimitystä käytetään etupäässä Suomessa esiintyvistä lajeista puhuttaessa, eli sillä tarkoitetaan lähinnä sellaisia lajeja, jotka ovat yleisiä Euroopan lehtipuuvyöhykkeellä, mutta Suomessa melko harvinaisia.
Myös jaloista hevosroduista puhuminen – joka ei liene kovin tavallista – tarkoittanee lähinnä vastakohtaa suomenhevoselle.
Jalo-sanan käyttö termimäisissä nimityksissä on yleistynyt, ja niissä sitä yleensä käytetään yhdyssanan alkuosana, esimerkiksi jaloteräs ’ruostumaton ja haponkestävä teräs’.
Etenkin elollisten olentojen nimeämisessä jalo-sanan käyttö yhdyssanan alkuosana on muodostunut erittäin tavalliseksi tavaksi muodostaa tutusta nimestä eksoottisempien olentojen nimitys. Sellaisia on esimerkiksi Kielitoimiston sanakirjassa lukuisia, jaloangervosta jaloruusuun, ja ne ovat vain pieni näyte kasvien ja eläinten jalo-alkuisista nimityksistä.
Myös jalokuusi kuuluu tähän tyyppiin. Havupuusuvun Abies suomenkielinen nimi on pitkään ollut jalokuuset, joka vastaa ruotsinkielistä nimeä ädelgränar. Kielitoimiston sanakirjan mukaan sana jalokuusi on kuitenkin vanhentunut ja uusi nimitys on pihta. Lajitietokeskuksen aineistossa vanhaa nimeä ei enää edes mainita. Nimenmuutosta ei liene missään perusteltu julkisesti.
Myös kaupallisella alalla jalo-sanaa käytetään selvästikin viittaamassa hienompaan, usein ulkomaiseen, ehkä eksoottiseenkin. Esimerkiksi Jaloviina on viinan ja konjakin tai brandyn sekoitus, kun taas Jalotofu on ilmeisesti pelkkää tofua, ja tavaramerkillä pyritään antamaan muita tofuja paremman tuotteen vaikutelma.
Kielentutkija Martti Rapola julkaisi vuonna 1938 kirjan ”Suomen kielen jalo sanan merkityshistoriaa”. Sen esipuheessa hän kertoo jo aiemmin viitanneensa ”siihen, että suomen sana jalo on alkuaan merkinnyt hyvin suurta, sellaista, joka suuruudellaan on omansa herättämään pelkoa ja pelonsekaista kunnioitusta, ja että sanaan liittyvä ylevän ja arvokkaan merkitys vasta vähitellen on päässyt etualalle”.
Kirjan johdannon mukaan ”nykyisen kirjasuomen adjektiivi jalo on aina voimakkaan positiivisen arvostuksen ilmaus”, jota käytetään ennen muuta ihmisen jaloudesta, ”joka on samaa kuin ’epäitsekkyys’, ’oikeamielisyys’. ’suurpiirteisyys’, ’ylevyys’”, Rapolan mukaan sanan käyttö muusta kuin ihmisestä on uudempaa, ja ensimmäisiä sellaisia sanoja näyttäisi olevan jalokivi, sekin vasta Lönnrotin vuonna 1847 ehdottama ilmauksen kallis kivi tilalle. Tosin jalopeura on vanha, jo Agricolan käyttämä, mutta se on alkujaan ilmeisesti ollut yksi hirven nimityksistä ja sitten siirtynyt tarkoittamaan suurta, uljasta eläintä yleisemmin.
Olisiko jalo-sana jalostunut alkuperäisestä suuren tms. merkityksestä tarkoittamaan lähinnä vain ihmisen ylevyyttä? Näin Rapola tuntuu ajatelleen, sillä hän pitää 1800-luvulla tapahtuneita muutoksia melkeinpä tautina. Kun jalo-sanaa alettiin käyttää ruotsin ädel-sanan, saksan edel-sanan tai latinan nobilis-sanan vastineena, se oli Rapolan mukaan ”vieraan heijastelua”, joka kuitenkin eteni hitaasti. Rapola lisää: ”Tuntuu melkein siltä kuin jalon henkinen piiri olisi ollut saapuvaa tartuntaa vastaan.” Hän mainitsee sanat jalokivi (1847) sekä jalokipsi ja jalometalli (1869), mutta lisää: ”muuten ei jalo esiinny aineellisen alan ’kalliin’, ’kallisarvoisen’ merkityksessä”.
Rapola lopettaa kirjansa seuraavaan kappaleeseen:
Silmäys aineistoon, joka on kerätty suurta nykysuomen sanakirjaa varten, osoittaa, että nykyisin jalo jo on ylen yleinen erinomaisen, kailiin, kallisarvoisen laadun ilmaisin. Lehmukset ja tammet ovat eteläisten lehtojemme jaloja puulajeja, saksanhirvi on jaloa riistaa, lohi vesiemme jalo kala, marmori jalo rakennusaine, silkki jalo kutoma-aines, neon ja helium jaloja kaasuja jne. melkein loputtomiin. Puhutaan sikarin jalosta tuoksusta, tupakoimisen tai ampumisen jalosta taidosta. Leveitä portaita jalo on laskeutumassa viime vuosisadan aatteiden ja ihanteiden korkeuksista nykyaikaisen teollisuuden kyllästämään arkimaailmaan. Tämän kehityksen seuraileminen ei enää kuulu tehtäväni piiriin.