Suomen etymologinen sanakirja (SES) ei esitä mitään liitteiden ‑kin ja ‑kaan alkuperästä.
SES kuvaa pronominivartaloa ko-, joka esiintyy sen mukaan sanoissa koska ja konsa ja joissakin murre-sanoissa. Se jatkaa: ”Tähän voitaneen yhdistää myös kysyvä liitepart. ‑ko, ‑kö” ja sen vastineet joissakin lähisukukielissä ja epävarma vastine saamesta.
SES kuvaa liitepartikkelin ‑han omana hakusananaan ja esittää sille vastineita lähisukukielistä (ei virosta) ja saamesta. Se selittää: ”Liitepartikkeli on alk. persoonapronomini hän, jonka takavokaalinen variantti on kehittynyt liittymisen jälkeen vokaalisoinnun vaikutuksesta (huom. vielä esim. postilla 1780 ’Sinunhän se on työs että särkiä perkeleen töitä’»). Sananloppuisella painottomalla asemalla on selitetty myös pronominin epäsäännöllinen äänteenmuutos *s- > h-.” – Nykyisen kirjakielen normisto hän-sanan käytössä vain ihmistä tarkoittavana on vasta 1800-luvun lopulla määritelty. Aiemmin hän-sanalla oli monenlaista käyttöä. Ks. Hän: voiko eläin olla hän? ja ISK Pronominien se ja hän vaihtelevaa käyttöä.
SES ei esitä mitään liitteen ‑pa alkuperästä.
SES ei esitä mitään liitteen ‑s alkuperästä. Muutoin on ehdotettu (mm. Aarni Penttilä: Suomen kielioppi, 1963), että se olisi voinut kehittyä sanasta sinä (kai lyhentyneenä muotoon sä tai sa) tai se.
SES ei esitä mitään liitteen ‑ka alkuperästä.
Tämän koosteen ensimmäinen versio on kirjoitettu 27.11.2025. Muokattu 28.11.2025.
Tämä sivu kuuluu Jukka ”Yucca” Korpelan avoimeen tietosivustoon Datatekniikka ja viestintä, osaan Ihmisten kielet.